Valmis vai ei?

Tänään on viikkoja 39+0 eli laskettuun aikaan on tasan viikko. Olo on kieltämättä vähän kahtiajakoinen. Eikä nyt millään tavalla kirjaimellisesti, koska taloutemme tuleva pomo ei ole tehnyt pienintäkään elettä siihen suuntaan, että olisi ulos tulossa. Ei, vaikka mamma täällä kuinka yrittäisi kuulostella kehon tuntemuksia siinä toivossa, että jotain synnytyksen alkamisen merkkejä tunnistaisin. Kärsimätönkö? Ei kai sentään 😛

Tavallaan minusta tuntuu, että olen ihan tosi huonosti valmistautunut vauvan tuloon. Siis siltä kantilta ajateltuna, etten ole hirveästi käyttänyt aikaa synnytykseen, vauvanhoitoon yms liittyvien ”oppaiden” lukemiseen. Neuvolassa on kyselty jo useammalla käynnillä, onko herännyt kysyttävää synnytyksestä. No ei ole. En ihan oikeasti ole paljoakaan uhrannut ajatusta itse synnytystapahtumalle. Eikä minua oikeastaan edes jännitä, vielä. Olen koittanut asennoitua koko synnytystouhuun niin, että se on minulle täysin uusi tilanne, joten en todella tiedä mitä odottaa. Kukaan ei myöskään voi kertoa etukäteen miten se tulee juuri tässä raskaudessa menemään, eikä se synnytys taida useimmiten mennä yhtään niin kuin sen itse suunnittelisi. Joten niinpä tämä tyttö on koittanut ottaa asenteen, että sinne mennään sitten kun aika on, kuunnellaan ohjeita, joita toivottavasti ammattitaitoinen hoitohenkilökunta antaa ja sitten tehdään niiden ohjeiden mukaan parhaansa mukaan, niin että lopputuloksena saadaan oma vauva mammasta ulos. Se sattuu ihan varmasti, jotakin voi revetä jne, mutta minkäs sille sitten teet. Turha sitä kuitenkaan on etukäteen pelätä ja jännittää. No, mieli tämän asian suhteenhan ehtii vielä muuttua vaikka ja kuinka monta kertaa…

Ja toisaalta sitten pelottaa ihan helkkaristi. Ei se synnytys, mutta se, että jos lapsi ei olekaan terve tai jos sille tai minulle tapahtuu jotain todella dramaattista synnytyksessä tai sen jälkeen.

Sitä kai toivoisi, että synnytys vaan alkaisi ennen laskettua aikaa, ihan odottamatta, ettei ehtisi alkaa kasvattaa jännitystä ja pelkoja. Tuo odottamatta on kyllä väärä sana, koska onhan tässä odotettu jo vaikka kuinka kauan, etenkin viimeisen viikon aikana odotus on senkun kasvanut. Lisäksi minusta tuntuu, että jos ja mitä todennäköisimmin kun raskaus menee yli lasketun ajan, muuttuu päivät varmasti todella pitkiksi ja ODOTTAVIKSI. Haistoikos tästä jo sen, että meikäläinen alkaa todellakin olemaan toisaalta niin valmis vauvan syntymään, kun vaan voin olla..?

Ja samalla sitten kuitenkin hieman haikealla fiiliksellä. En olisi uskonut että tunnen näin, mutta hitsin vitsit, kyllä tämä haikealta tuntuu ajatella, että tämä raskausaika on kohta ohi. En oikein tarkemmin osaa sanoa miksi se tuntuu haikealta. Ehkä siksi, että nyt meillä on tämän vauvan kanssa ihan erityinen suhde, kun se kulkee kokoaika mukana ja tunnen pienen liikkeet jne. Toisaalta en ole missään vaiheessa, ainakaan ennen äitiyslomalle jäämistä tuntenut mitenkään hehkuvani raskauden onnea tai olevani muutenkaan kovinkaan raskausorientoitunut. En tiedä onko kiireisellä työtahdilla, tietyllä varovaisuudella iloitsemisen suhteen vai millä osuutta asiaan. Ja sitten mietin, että olisiko tästä nyt pitänyt jollain eritavalla nauttia? Onhan tämä aika spessua kuitenkin, esikoisen odottaminen. Seuraava odotuskerta (haaveissa siis useampikin muksu) on sitten kuitenkin erilainen ihan kaikilla tavoilla.

Ja koska olo on kaksijakoinen tässä, niin eihän fiilikset olis mitään, jos ei alkaisi jo kaivata ”omaa” kroppaa takaisin. Tai no minähän tietty meinaan saada paremman kropan (ajan mittaan) takaisin. No lähinnä nyt kai tarkotan, että pääsisi pukeutumaan taas omiin normaaleihin vaatteisiin, jaksaisi lähteä ulkoilemaan reippaammin (kun mahtuisi myös ne ulkoiluhousut jalkaan ja saa itse lenkkarit jalkaan), saisi syödä niitä kauan kiellettynä olleita ruokia, voisi nukkua myös selällään ja mahallaan ja mitä näitä nyt on.

Ja sitten mua jännittää, että osaanko hoitaa sitä vauvaa? Nyt se kulkee mukavasti kokoajan mukana, saa ravinnon ihan ilman erillistä huolehtimista ja viestittää mammalle aina aika-ajoin, että täällä mä olen ja jumppailen kovasti. Voi lapsi raasu, kun ulos tästä masuyksiöstään tulee: se lykätään kahden ihan ummikon käsiin koekappaleeksi. Nää kaksi ei osaa vaihtaa vaippaa, miettii miten se sitten pestään eikä tiedä sen syöttämisestä yhtään mitään. Mieheni totesi hyvin, että tässä maassa täytyy käydä kaikenmaailman kursseja ja koulutuksia, että saa tehdä töissä töitä, mutta näitä lapsia vaan annetaan ihmisille ihan ilman mitään koulutusta :D Ei vaan ihan hassua, että meille ”muuttaa” tavallaan ihan tuntematon tyyppi ja se asuu meillä ties kuin kauan ja on mukana meidän elämässä ja käy meidän kukkarolla koko meidän loppuelämän. Meillä varmasti palaa ihan jonkusen kerran käpy sen kanssa ja mietitään, että miten siitä tommonen tuli (ihan voi sitten peiliin katsoa). Mutta kyllä sitä tyyppiä varmasti rakastetaan, vaikka se tekis tyhmiä juttuja ja olisi välillä ihan sietämätön kakara. Ja meillehän se on tietysti täydellinen ihminen sitten loppujen lopuksi. Eli kyllä sitä tyyppiä jo kovasti odotetaan meille asumaan, vaikka (toistan itseäni ihan tosi usein nyt) samalla se vähän hassulla tavalla oudolta tuntuukin.

Äh, onko tämä nyt sitten tämmöstä kolmikymppisen liiallisen ajattelun tulosta ja panikointia (vaikka kuinka koitan olla päällisin puolin rento ja cool tän suhteen), kun lapsen hankinta on tarkkaan suunniteltu jne? Miettiiköhän semmoset parikymppisenä puolivahigossa raskaaksi tulevat parit tämmösiä lainkaan? Muistan kyllä häidenkin suhteen olleeni kirkon käytävällä sellasilla fiiliksillä, että hitsit, voisko tätä vielä hetken fiilistellä tätä suunnittelua jne. Mutta sitten olin kuitenkin ihan valmis siihen seuraavan askeleen ottoon. Perus tämmönen jahkailija with cold feet. 

Kääk, mä en ole valmis! Ja mä olen niin valmis kun vaan voin olla! Tule jo vauva, äiti odottaa sua <3