Soitin

Tänään sain vihdoin soitettua terveyskeskukseen lääkäriajan toivossa. Pari viikkoa olen lykännyt soittoa sillä verukkeella, että on niin paljon muuta ajateltavaa, etten kerkeä. Tottahan se on ollutkin, mutta toinen puoli totuudesta on se, että olen mestari lykkäämään epämiellyttäviä asioita tulevaisuuteen. Tänään en kuitenkaan voinut enää vältellä väistämätöntä ja pakotin itseni luurin ääreen. Lähdin töistä lounaalle kotiin voidakseni soittaa jo päivällä, mutta en päässyt jonotusmusiikkia pidemmälle. Iltapäivällä soitin uudestaan ja jätin soittopyynnön. Hoitaja soitti minulle vähän ennen neljää, vain sanoakseen:

”Nyt ei ole yhtään lääkäriaikoja jäljellä, soitapa ensi viikolla uudestaan. Menee syyskuun lopulle aika.”

Puhelun jälkeen tuli vähän itku. Typerää, mutta silti. Kerroin näin ison ja aran asian, ja vastaukseksi käskettiin tekemään sama tunnustus ensi viikolla. Ei mitään pehmentäviä sanoja, ei mitään tietoa siitä, miten asioita sitten ensi viikolla viedään eteenpäin. ”Soitapa ensi viikolla, kiitos ja hei!”

Lääkäriajan saaminen kuukauden päähän kuulostaa julkisellä puolella ihan kohtuulliselta, mutta miksi niitä aikoja voi saada vasta ensi viikolla? Silkkaa asiakkaiden pomputtelua, sanon minä, katkera lapseton.

Ajatus yksityiselle menemisestä on käynyt mielessä, mutta rahasyyt vetävät julkiselle puolelle. Meillä ei myöskään ole mikään hirveä kiire, ja toivo luomutärpin mahdollisuudesta on vielä olemassa. Huokaan siis syvään ja soitan ensi viikolla uudestaan.

 

Suhteet Oma elämä

On vaikein aika maan

Keväällä törmäsin erääseen runoon. Silloin sattui olemaan juuri huhtikuu, ja velloin lapsenkaipuussani ja pettymyksessäni. Tuo runo osui ja upposi. Se on kirjoitettu 80 vuotta sitten ja voi kertoa mistä vaan, mutta minulle se kertoo juuri minun vaikeuksistani. Voi miten monta kertaa silloin luin runon uudelleen ja uudelleen, usein kyyneleet silmissä.

 

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
— käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
— oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks’ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän — enkö sitä tietäisi!

Saima Harmaja 19.7.1931

 

Runo tuli uudestaan mieleeni, kun aamuradio soitti Jenni Vartiaisen uusinta biisiä:

Eikä ne oo kyyneleitä, joita vuori vuodattaa. Ne on kevään tekeleitä, kun se jäitä sulattaa.

 

Näin se on. Kevät tulee meille. Pimeintä on juuri hetkeä ennen auringonnousua.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Syvällistä