Rutiinit on rikottu niin, että luulisi koko kehyksen hajoavan. Mutta ei hajonnut. Olin kaksi päivää pois, vieraalla paikkakunnalla kouluttautumassa. Lapsen siirto koulun toiseen yksikköön osui samalle ajankohdalle. Valmistelin lapsen siihen niin hyvin kuin osasin ja vielä viesteillä tsemppasin toiselta puolelta maata. Siirto sujui ongelmitta, pieni jännitys oli mutta sehän kuuluu kuvioon.

Käymäni koulutus oli mielenkintoinen ja sain paljon irti etenkin Jari Sinkkosen mutta myös Raul Soisalon luennoista. Molempien aihepiirinä oli lapset ja nuoret, hieman eri tavalla käsiteltynä. Mutta lähinnä ne aggressiiviset tai moniongelmaiset, joilla on ehkä päihteidenkäyttöä. He, jotka haastavat terveydenhuollon osaamisen koko olemuksellaan.  

Sinkkonen toi esille, että häpeä tuhoaa itsetuntoa. Lasta pitäisi suojella häpeältä. Hänen luentonsa ei keskittynyt erityslapsiin, kouluun tai päivähoitoon vaan siihen, miten lasten- ja nuorten tunteet tulee huomioida potilastyössä. Erityislapsen vanhempana jäin kuitenkin, tottakai,  makustelemaan asiaa erityislasten arkielämän kannalta. Monella erityislapsella on hauras itsetunto.

Mietin, kuinka vaikeaa se on, suojella erityislasta häpeältä. Lasta, jolle ymmärtämätön ympäristö suoltaa usein negatiivista palautetta, arvostelua ja häpeäkokemuksia useita kertoja päivässä; päiväkodissa, koulussa, pihaleikeissä.

Marja Hintikka Live teetti joitakin vuosia sitten taloustutkimuksella tutkimuksen erityislasten vanhempien suurimmista peloista, jossa nousi esille vanhempien häpeä. Vanhempia huoletti se, että he häpeäisivät lastaan julkisesti. Katseet, supina, suorat kommentit. Ympäristön reaktio voi aiheuttaa vanhemmassa häpeän tunnetta, pohdintaa siitä, mitä muut ajattelevat. ”Pitävätkö minua huonona vanhempana, lastani kasvattamattomana? Vammaista lasta kulueränä?”  

Kun yhteiskunta sietää huonosti erilaisuutta, pyritään jokainen jäsen muokkaamaan siihen muottiin, joka on hyväksytty, jotta vastattaisiin meille luotua käsitystä siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttävää. Muottiin sopimaton aiheuttaa reaktioita ja nämä reaktiot tuovat mukanaan häpeän. Kyse ei siis varsinaisesti olekaan siitä, että vanhempi häpeäisi lastaan, häpeän tunne tulee reaktioista.

Olen kokenut sen häpeän, vanhemman häpeän. Se on lyönyt maahan, jättänyt minut maalitauluksi ilman aseita. Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, jotta olen kyennyt kävelemään sen häpeän yli. Ohittamaan lapseni käytöksen aiheuttamat reaktiot, ymmärtämään, etteivät muut tiedä; osaa tai oikeastaan edes välitä. He näkevät jotain poikkeavaa, reagoivat siihen, miten osaavat: tuijottamalla, arvostelemalla ja kärkkäästi neuvomalla. Paheksumalla. Ei minun tarvitse hävetä heidän reaktioitaan, pohtia mitä he ajattelevat. Tilanteesta, lapsesta, minusta.

Minun tarvitsee huolehtia vain siitä, että lapsi pääsee tilanteen yli. Kokee olevansa turvassa. Minun tarvitsee huolehtia vain lapsestani, ei muista. Oivallus oli vapauttava, teki arjestamme helpompaa ja minusta rohkeamman. Turhan, aiheettoman häpeän voi selättää!

Mutta onko kaikki häpeä haavoittavaa, aikuisellakin. Silloinkin kun se estänee ihmistä tekemästä toisille pahaa? Auttaa tunnistamaan, kun olet loukannut toista, kohdellut huonosti. Tai tehnyt väärin. Laittaa pyytämään anteeksi. Onko silloin pieni pala häpeää lähes oikein?  Syyllisyyden tunne, katumus  ja häpeä, eivätkö ne olekin käsikkäin kulkevia? Kenellä on kykyä ja vahvuutta kyseenalaistaa aiheeton häpeä? 

Lapsi ei ainkaan osaa kyseenalaistaa, siksi häntä on häpeältä suojeltava. Lasta ei saa kasvattaa nöyryyttämällä, häpeällä. Sinkkonen korosti rajoja, turvallisuutta ja sitä, että lapsen tunteet; myös ne negatiiviset, on hyväksyttävä. Annettava niille tilaa. Kiusaamiseen tulee puuttua, heti. 

Raul Soisalo pohti luennossaan moniongelmaisia lapsia ja nuoria. Ovatko he todellakin moniongelmaisia vai ovatko he lapsia, joilla on taustallaan ongelma, joka oireilee monioireisena. Kun hoitotaho ei saa jo alkuvaiheessa tartuttua kiinni siihen yhteen ongelmaan, alkaa oirelista laajentua. Lapsesta tai nuoresta tulee moniongelmainen. Soisalo esitti, että oireet ovat todellisuudessa yrityksiä ratkaista ongelma.

Erityislasten vanhemmille tämäkin taitaa olla tuttua; tutkimuksiin ei pääse, tukitoimia ei järjestetä. Lapsi nähdään ongelmana, häiriötekijänä ja ympäristö luo negatiivisen kierteen lapsen ympärille tarttumatta kuitenkaan ongelmaan, joka voi todellisuudessa olla esimerkiksi vaikea lukihäiriö tai diagnosoimaton ADHD. Oireilu lisääntyy, voimistuu ja ympäristö kokee, etteivät he enää osaa tai pärjää. Tartutaan kiinni oireisiin, pyritään sammuttamaan ne, häivyttämään pois. Taustalla oleva ongelma ei häviä ja ollaan juoksupyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy eikä sieltä pääse pois.

Kentällä, odottaessani lentoa, joka toi minut kotiin, hämmästelin sitä, että selkeästi on tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten. Ongelmakohdat on useaan kertaan osoitettu ja tutkimuksiin perustuvan tiedon pohjalta on luotu toimintakeinoja. Kirjoja on kirjoitettu, koulutuksia ja luentoja pidetty, tietoa jaettu lasten ja nuorten kanssa työtään tekeville ammattilaisille, vanhemmille ja heille, jotka ammattilaisia kouluttaa.

Miksi niin moni lapsi ja nuori kuitenkin ajautuu häpeilevänä siihen juoksupyörään. Eikä kenestäkään ole pysäyttäjäksi. Lasten ja nuorten hyvinvoinnista tulee kantaa vastuuta, meidän kaikkien. Joka kohtaamisella.

Aiemmin kirjoittamaani: Haasteellinen lapsi vai lapsi jolla on haasteita?/https://www.lily.fi/blogit/karvasta-ja-makeaa/haastava-lapsi-vai-lapsi-jolla-haasteita

Erityisen rakkaana syntyneet/https://www.lily.fi/blogit/karvasta-ja-makeaa/erityisen-rakkaana-syntyneet