Tekisin kaiken uudelleen, empimättä!

Juuri tänään mietin mikä elämäni tarkoitus on?

 

Menetin nuoruuteeni taistellessani yhteiskunnan ennakkoluuloja vastaan,jatkoin taisteluja aikuisena. Valikoin taisteluista ne pahimmat, helpot heitin syrjään.

Äitiys ei ollut mitä odotin, ei vastannut kirjallisuutta, kukaan ei kertonut totuutta koskaan.

Syyllisyyttä jaettiin, joka paikassa. Mieli täyteen, niin että itkin ja vajosin. Eikä monikaan nostanut ylös, tarjonnut auttavaa kättä.

Kuva: Pixabay

Jäin tyhjyyteen, upposin epätoivoon. Sieltä minut kaivoivat ne, joiden tehtävä se ei olisi ollut, joille maksettiin ihan muusta.

Nousimme pinnalle, vaikka kaikki se antamani rakkaus ja huolehtiminen raapi minut rikki, väsyneeksi. Periksi ei voinut antaa, pelissä on ollut arvokkainta mitä minulla on; lapseni elämä ja hyvinvointi.

En ikinä odottanut äitiyden olevan helppoa, vaivatonta. Muta tätä tuskaa en koskaan uskonut kokevani; miten meidät syyllistetään ja jätetään yksin. Koska emme mahdu muottiin.

Mutta ikinä en miettisi uudelleen, kasvattaisin nämä lapset empimättä: uudelleen, hyväksyen ja rakastaen

Mutta yhteiskuntamme ei ole valmis, tasa-arvo on edelleen sanahelinää.

Erityisenä elämäsi on taistelua. Vaikka sen ei tarvitsisi olla.

Aukaise silmäsi, katso napasi ulkopuolelle. Ole ihminen toiselle!

Perhe Vanhemmuus

Kuka arjestasi päättää?

Elämäämme, perheellisenä, sivuaa ja siihen vaikuttaa kovin moni ihminen. Jos lapsen kehityskaari noudattelee neuvola- ja kouluterveydenhuoltomme määrittelyä normaalista, emme juurikaan kiinnitä huomiota ympärillämme vaikuttaneisiin ihmisiin.

Mutta pienikin poikkeuma kehityskaaressa voi aikaansaada mullistuksen, joka kääntää koko perheen elämän ylösalaisin tai luo siihen harmonian, joka kantaa läpi vaikeuksien, tai kiirastulen, johon koko perhe palaa, tuhkautuvat voimattomana. Riippuu ammattilaisesta, hänen kokemuksistaan tai tietämyksestään. Syökseekö hän teidät tuleen vai nostaako turvaan.

Kuva: Pixabay

Neuropsykiatrisesti oireilevat ovat väliinputoajia; heitä ei tunnisteta, tunnusteta eikä heille ole selkeää hoitopolkua. He uppoavat välttelyyn, vastuunsiirtoon ja jopa vihaan.  Olen kokenut sen, mustan vihan, joka kaadetaan päälle eikä poispääsyä ole. Olen tuntenut sen kuristavan tunteen kannatellessani haurasta lasta, kokenut sen vihan, jota lastani ymmärtämättömät ovat minuun kohdistaneet. Olen iskenyt kiinni siihen ymmärtämättömyyteen ja osoittanut sen olevan väärin, saaden lisää vihaa niskaani.

Lapseni onneksi olemme kohdanneet ammattilaisia, jotka ovat valmiita korjaamaan kollegoidensa virheet, vastaanottamaan kaiken epävarmuuden ja pelon sekä työstämään terveydenhuollon kanssa kaikki traumat, jotka yhteiskuntamme ammattilaiset ovat aikaansaaneet.

Tässä yhteiskunnassa, kaiken saatavilla olevan tiedon ja aika lailla sata prosenttisen vanhempien antamalla tuella minä ihmettelen miten neuropsykiatrisesti oireilevat lapset elävät edelleen elämää koulun häirikköinä, ongelmina, joiden tuki näyttäytyy hyvin usein huostaanottona. Tukena, joka voi tuhota enemmän kuin rakentaa.

Minä ajattelen inhimillisesti; panostetaan ihan oikeasti lapseen ja hänen hyvinvointiinsa.

Poliitikko voisi ajatella; säästetään pitkällä tähtäimellä rahaa.

Toimenpiteet molempien tavoitteisiin ovat samat, miksi niitä ei tehdä?

Aiemmin:

Haastava lapsi vai lapsi jolla on haasteita?

Koulut on Laura Ingallseille, entä Eemelit?

Lisää aiheesta;

https://dialogi.diak.fi/2019/12/18/jarjestelma-on-rikki-nepsy-lapsia-syrjaytetaan-yhteiskunnasta/

https://www.aamulehti.fi/a/c9923a27-0150-4cf0-9b07-b358970be555

https://erityisvoimia.fi/koulu/erityislapsen-tuki-koulussa/

Neuropsykiatrisesti oireilevien lasten tuen saaminen kestää jopa vuosia – ja on kiinni vanhempien sisukkuudesta

Perhe Vanhemmuus