Muutosten edessä
Kotiuduin yövuorosta tavanomaista myöhemmin. Unen määrään sillä ei ole vaikutusta, sinnittelen hereillä lähes yhdeksään ja menen nukkumaan vasta kun olen saatellut erityiseni taksiin, joka vie hänet kouluun. Koulumatkaa on kohtuullistettu eikä lapsen tarvitse enää istua taksissa puoltatoista tuntia suuntaansa. Hieno juttu.
Puhelin jäi äänettömälle mutta sen soidessa nukun vielä niin pinnallista unta, että kuulen värinän. Vilkaisen näyttöön, onko syytä vastata?
On syytä. Lapsen koulun rehtori. Ei yleensä soittele kotiin mutta nyt soittaa. Uni karisee hetkessä.
Olemme edellisessä palaverissa isolla porukalla pohtineen nykyisen koulun sopivuutta ja sen resurssien riittävyyttä. Ei Ihan soiteltu samaa säveltä kun koulun vaihto nostettiin esiin mutta minun korviini toisen koulun resurssit kuulostivat sopivammalta kuin nykyisen. Mahdollisuuksia joustoon, yksilöllisyyteen ja tukitoimiin kuulosti olevan enemmän kuin nykyisessä koulussa. Ehkä Nepsy tietouttakin? Siitä en osaa vielä sanoa mutta aion sen selvittää.
Kuva: Pixbay
Muutoksiin hitaasti sopeutuvalle lapselle tämäkin muutos rävähtää esille tilaamatta, nopeasti ja yllättäen. Ennakointiin jää liian vähän aikaa. Ei lapsi osaa miettiä tukitoimia, resursseja tai muutoksen tuomia mahdollisuuksia. Hän näkee ympärillään uusia ihmisiä, joihin hänen pitäisi luottaa. Varmasti testaa luottamuksen.
Niin tekee lapsi, jonka luottamus on rikottu, ei vain kerran vaan useasti. Testaa, koska tilanne tuntuu epävarmalta, pelottavalta. Ei hän itse tiedä testaavansa, toivottavasti ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät. Sen ymmärtämiseen tarvitaan taustojen tuntemista, ymmärrystä siitä mikä on syy ja mikä seurausta. Kykyä kuulla lapsi silloinkin, kun suusta tulee käsittämättömyyksiä, taitoa tulkita lasta.
Lapsi tipahtaa uuteen ympäristöön, tilaan, joka on tuttu kaikille siellä jo oleville. Viime kerralla tässä tilanteessa odotettiin lapsen muokkautuvan, sopeutuvan ja muuttuvan siihen mitä muut jo ovat. Riisuvan pois kaiken kokemansa ja siirtyvän entisistä tavoista ja säännöistä uusiin noin vain. Osaavan huomioida toiset, vaikka hänet on heitetty uuden eteen ja kaikki on lapselle pelkkää kaaosta. Jäsentymätöntä ja vierasta. Lapselle, joka tarvitse rutiinit, pysyvyyttä ja tottumusta. Lapsi, jolle muutos on haastavaa ja jolle muutos nostaa pintaan kokemukset. Ne pelottavat.
Muut olivat turvalliseksi kokemassaan, heille tutussa ympäristössä, jossa toimittiin heille muokattujen sääntöjen puitteissa. Heidän ei tarvinnut opetella mitään uutta, joustaa tai muokkautua. He jatkoivat kuten ennekin. Lapseni oletettiin mahtuvan niihin raameihin, nopeasti ja sujuvasti.
Jos ei näe lasta diagnoosin takaa, pitäisi nähdä edes diagnoosit. Tällä kertaa vadin enemmän, heti alussa.
Kuva: Pixbay
Vaikka minulle annettujen tietojen valossa uskon koulunvaihdon tuovan mukanaan positiivisia asioita, valehtelisin jos väittäisin, ettei yhtään pelota. Sieltä ne tunnejäljet nostavat päätään, vanhojen kokemusten luomat möröt kurkkivat olan yli ja kuiskivat pelkoja korviini. Syöttävät epävarmuutta; kuunnellaanko meitä tällä kertaa, ymmärretäänkö lasta? Tehdäänkö kanssamme yhteistyötä? Hyväksytäänkö se, että lapsi varmasti reagoi voimakkaasti? Tajutaanko terapeuttien tuki, se on lapselle korvaamatonta. Paljon kysymyksiä, joihin saa vastauksen pikkuhiljaa, tilanne kerrallaan.
Työnnän möröt takaisin sinne mistä ne nousevat, en voi jäädä kokemusteni ja ennakkoluulojeni vangiksi. Koulun rehtorit ovat sata varmasti lapsen puolella, minä tiedän sen. Toinen heistä on seurannut lapseni kulkua jo pitkään, tietää polun, jota kuljemme. Varmasti haluaa meidän pääsevän perille. Puhuu kauniisti lapsestani, realistisesti haasteista ja on aina kuunnellut. Ja kuullut.
Me menemme avoimena, annamme uudelle mahdollisuuden ja uskomme siihen mitä kuulemme. Kaikilla meillä on sama tavoite, lapsen hyvinvointi. Yhtenä päivänä, ihan kohta, astelemme käsi kädessä sisälle uuden koulun ovista. Valmiina, avoimina ja luottavaisina.
Kyllä elämä kantaa.
