Työ haittaa harrastuksiamme emmekä päässeet siskoni kanssa tällä viikolla kahvakuulailemaan niin usein kuin tapaamme käydä. Perjantai aamupäivä oli molemmille sopiva liikuntaan, joten päätimme kokeilla lavista (liittyy lavatanssien askelkuvioihin). Kevennettyä kuitenkin.

Ei olisi kannattanut. Ei meidän rytmitajulla. 

Me kahvakuulailijat rynnistimme paikalle urheilutrikoissamme ja sisäpelikenkinemme; sinne missä muut olivat verhoilleet jalkansa sirosti voimistelutossuihin.

Poukkoilimme edestakaisin kuin jänikset ajovalossa, kädet huitoivat sinne tänne eikä sirosta, rytmin mukaisesta liikkumisesta ollut tietoakaan.

Emme sentään törmänneet kehenkään. Tai kaataneet ketään.

Tunnin vetäjä kannusti meitä ilahtuneena viimeisen tanssin aikana, kun lopultakin löysimme saman suunnan kuin muut; hymyili ja taatusti toivoi, etteivät nuo tule ensi viikolla.

Emme me menekään.

                                                                              Kuva: Sergio Palao / CATEDU, muokkaus Papunet

Tuon hyvin pitkältä tuntuneen liikunnallisen tunnin jälkeen nauroimme. Vedet silmissä. Koko matkan kotiin ja molemmat vielä kotiin päästyäänkin. Päällimmäiseksi jäi hyvä mieli, iloinen tunne vaikka kohdaltamme tuon liikuntamuodon sisältänyt tunti oli meille, rytmitajuttomille ja askelkuvioita tuntemattomille liian haastava. Huumorin avulla kokemuksesta tuli kuin tulikin positiivinen, päällimmäiseksi ei jäänyt häpeä. Luonnollisestikin tämä vaati, että sekä ohjaaja ja hienosti samansuuntaisesti sirosti samaan tahtiin askeltavat ryhmäläiset ottivat asian enemmän huumorilla kuin ärsyyntymisenä.

Me neurotyypilliset nauroimme itsellemme, julkisesti ja vedet silmissä. Arjen komiikalle.

On ihan yleistä törmätä ajatukseen, jossa autismin kirjoon kuuluvilla tai muilla neuropoikkeavilla henkilöillä ei olisi huumorintajua tai se olisi huono, puutteellinen. Että heille vitsien ja tilannekomiikan ymmärtäminen olisi mahotonta.

Tässä ollaan tavallaan luodun stereotypian vankeja ja laitetaan kaikki autismin kirjoon kuuluvat henkilöt samaan lokeroon unohtaen, että jokainen heistä on oma persoonansa. Neurologinen erilaisuus ei vie pois kenenkään persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta. Kaikki neurologisesti erilaiset eivät ole toistensa kaltaisia. Sama diagnoosi ei tee samanlaista.

Oma nepsy lapseni tekee ajoittain omaperäisiä tulkintoja tilanteista ja sanoista, joita hänelle on lausuttu, ymmärtää asian täysin tarkoitustaan päinvastaisesti, mutta huumorintajua hänellä on. Se on hersyvää, hekottelevaa ja hän taipuu nauramaan itselleenkin. Huumorin avulla moni suuttumus, ärsytys ja vihantunne on laantunut, kääntynyt pikkuhiljaa hymyn kautta nauruksi, jonka avulla tilanteen on voinut ratkaista kasvojaan menettämättä. Päällimmäiseksi jää hyvä tunne, siitä on helppo jatkaa eteenpäin.

”Olen lievästi autistinen, biseksuaali ja teen stand up -komiikkaa. Joo, mun vanhemmat on todellakin voittanut lotossa.”

                      Stand up koomikko Joel Herman, IS 23.10.2017

Joel Herman, autistinen stand up koomikko epäilee stereotypian syntyneen sitä, että autismin kirjoon kuuluvilla saattaa olla vaikeuksia lukea sosiaalisia tilanteita. Hän myöntää, että osa neuroerilaisista ovat huumorintajuttomia mutta hei! Niin on osa neurotyypillisistäkin.

Persooniahan tässä ollaan. Jokainen. Huumorintaju voi olla toisten mielestä omalaatuinen, se ei ole sama asia kuin huumorintajuttomuus. Osa tarvitsee selkeät vitsit saadakseen kiinni asian hauskuudesta, osa löytää naurun rivien välistäkin. Tilannekomiikka on yllättävää, tahatonta ja usein sitä parasta.

Olen toivonut, että oman lapseni kanssa käytettäisiin enemmän huumoria, kun ollaan vaikeassa tilanteessa, rauhoitetaan näin tilanne ja käännetään negaatio positiiviseksi. Hän pystyy siihen, huumoriin. Huumori on kuitenkin laji, jonka kanssa tulee olla tarkka; tilanteelle nauraminen on aivan eri asia kuin toisen naurunalaiseksi saattamineen. Pilkkaaminen, ilkkuminen ja alentaminen, toisen kustanuksella nauraminen eivät ole koskaan huumoria.

Moni terapeutti käyttää työssään apuna huumoria, se vaatii asiakkaana olevan persoonan hyvää tuntemusta. Pitää tuntea henkilö, jonka kanssa työskentelee hyvin, todella hyvin. Lapseni terapeutit ovat aina osanneet käyttää huumoria työkalunaan ja saanet monta asiaa teenpäin sen avulla. Ympärillämme on muitakin ammattilaisia, jotka ovat tässä onnistuneet.

Lähellä toimii kuitenkin sellaisiakin, joilta tämä ei todennäköisesti onnistuisi. He eivät halua astua lapseni maailmaan ja ymmärtää niitä kaikkia tekijöitä, jotka ovat vieneet lapsen siihen missä hän elää ja toimii. Hankalissa tilanteissa he eivät kykene kääntämään ajatuksia ja asioita positiiviseen vaan he kiristävät narua, toimivat ärhäkkäästi ja tempautuvat mukaan tilanteen negaatioon. Heille en tarjoa huumoria työkaluksi, esitän niitä monia muita. Suoraviivaisempia, vakavia mutta myös meillä käytössä olevia. Toimiviksi todettuja nekin.

Naurun avulla voidaan lievittää sosiaalisten tilanteiden jännitteitä, ryhmäytyä ja kokea yhteenkuuluvuutta. Nauru avartaa, innostaa ja rentouttaa. Se tekee haastavista tai epämieluisista asioista siedettävämpiä, jopa mukavia. Yhdessä nauraminen on vapauttavaa ja vähentää stressiä.

Kyky käyttää huumoria liittyy vahvasti viestintätaitoihin. Se, että ei pysty viestimään, sanallistamaan huumoriaan, ei tarkoita, etteikö huumorintajua olisi. Nauraminen on luontaista, tekee hyvää sekä keholle että mielelle ja on hyvin tehokas tapa luoda ryhmähenkeä.

Nauru on iso askel henkiseen hyvinvointiin, itselleen nauraminen kasvattaa. Jokaista.