Jäisitkö sateseen?

En varmaan koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka vastahankaisia osa ammattilaisista on uusien asioiden edessä. Ensin he vaativat palavereita, tapaamisia. Huutavat paikalle lääkäriä, terapeuttia ja joukon asiantuntijoita. Vaativat avainta, jolla homma saadaan toimimaan heidän mieleensä. Helposti, sujuvasti ja vaivattomasti.

He eivät ymmärrä, vaikka kerta toisensa jälkeen kerron, että kun neurologia on kehitysvaiheessa leikkinyt omiaan, vääntänyt johdotuksen solmuun ja huvitellut hukkaamalla osan palasista, ei ole olemassa nopeaa korjaussarjaa. Taikatemppua.

Jos olisi, olisin sen keinolla millä hyvänsä meille hankkinut. Emmekä minä ja vastahankainen ammattilainen olisi koskaan tavanneet. Olisimme täysin tietämättömiä toisistamme.

Mutta on vain hidas ja kuoppainen polku, jota edetä. Perillepääsy vaatii herkkyyttä nähdä ja kuulla, tahtoa toimia, ymmärrystä asioihin, joita ei näe, tietoa, kykyä elää hetkessä ja vastaanottaa uusia toimintatapoja. Uskallusta kokeilla, erehtyä ja palata lähtöruutuun, jotta voi kokeilla toista tietä perille. Se vaatii voimia ja varmuutta, jotta ei sorru, luovuta, kun kaikki ei loksahda paikoilleen heti. Jotta pääsee polun päähän, on oltava kärsivällinen, jaksaa toistaa ja harjoitella.

20180927_130501.jpg

Mutta kun istumme alas, ja paikalle kutsutut asiantuntijat yrittävät antaa keinoja ja tapoja, avata syitä ja seurauksia, asiantuntija torjuu tiedon yhtä tehokkaasti kuin sateen sisälle pääsyn. Ei hyväksy, ei suostu kokeilemaan uusia toimintatapoja, muuttamaan mitään. Kertoo ongelmat mutta ei hyväksy mitään ehdotettua ratkaisua. Väittää, torjuu ja joskus jopa uhriutuu.

Lapsessa on vika, se on korjattava. Nopeasti, vaivattomasti. Huomiseksi. Ei tässä muuten jaksa.

Tämänkaltaisten ammattilaisten kanssa ei pääse eteenpäin ja he tallaavat jalkoihinsa niidenkin ammattilaisten työn, jotka ottavat kiinni vinkeistä ja yrittävät. Niiden, jotka ovat valmiita antamaan osan itsestään sinne kuoppaiselle, risuiselle polulle. Eivät pelkää sitä sadetta.

Pahinta on tietenkin se, että he tallaavat jalkoihinsa lapsen. Jättävät oven ulkopuolelle sinne sateeseen. Suojattomaksi.

Eilen sain kotiin pahantuulisen lapsen, joka ei halua kouluun, oli siellä vastassa kuka tahansa. Koko koulu tuntuu uhalta, joka seuraa jo kotiinikin. Keskittymiskyky ei riitä, lääkärin esiin nostamat pienet tauot, aika, jolloin voi hieman tyhjentää lasia, eivät selvästikään toteudu. Ei kokonaisuudessaan, kaikilla. Olen kiinnittänyt siihen huomioni jo aiemmin. Osa muistakin tukitoimista on taidettu hyllyttää joskin osa niitä käyttääkin. Osa, se ei riitä kun toiminnan pitäisi olla johdonmukaista. 

Jotain pientä on ollu, pientä koska kotona ei soinut puhelin. Uhkakuva joka luotiin olisi kantanut kotiin. Lapsi mielsi, että opettaja olisi perunut lapselta jotain joka ei liity koulun toimintaan eikä ole koulun järjestämää. Lapselle jäi kuva, että illan mukavat jutut, vapaa-ajalta,  peruuntuu ellei käytös oikene haluttuun. Lapsen kyky ymmärtää asioita ohitettiin. Lapsi on aina käyttäytynyt hyvin juhlissa. Aina.

Minä huokaisen ja kaivan mieleeni esille kaikki ne hyvät ja positiiviset kohtaamiset joita minulla ja ammattilaisilla on ollut. Niitä on paljon, viime vuosina enemmänkin ja ne toivottavasti jättävät alleen nämä vastahankaiset joille mikään suunnitelma ei kelpaa. Vain rangaistukset ovat vastaanotettu toimintakeino, narun kiristäminen. Kirjoitan viestin, sille yhteistyökykyiselle joka näkee lapsessa hyvääkin, ja tiedustelen tapahtumien kulkua. 

Aamulla taksiin lähti hymytön lapsi. Ulkona satoi koko aamun.

 

Perhe Mieli Vanhemmuus Ajattelin tänään

Kotikutoista koiraterapiaa

Herään johonkin kylmään poskellani. Koira ei jaksaisi enää odottaa aamuruokaansa. Kyllästyi odottamaan heräämistäni ja tökkii kuonolla poskeani, rapsuttaa tassulla peiton kulmaa. Avaan silmät tuijottaakseni suoraan koiran vaativaan katseeseen.

Hamuan kännykän kynsiini, vilkaisen sen näyttöä: kymmenen yli seiskan. ”Tajuatko sinä, että minulla on vapaapäivä”, kysyn koiralta, joka seisoo jo makuuhuoneen ovella, tuijottaa. Vähät välittää vapaapäivistä, uskoo nääntyvänsä nälkään.

IMG_20170921_095526.jpg

Laahustan keittiöön, kippaan koiralle nappulat kuppiin ja alan kiskomaan vaatteita niskaan. Lapset vielä nukkuvat, ihme kyllä. En viitsi heitä vielä herättää, molemmilla alkaa koulu vasta yhdeksältä.

Koira tyhjentää kupin hetkessä, siirtyy kävelemään perässäni. Pitäisi päästä ulos. Mielellään nyt heti. Avaan koiralle takaoven näyttääkseni ilmaa, siellä on viileää ja on satanutkin. Eläin muuttaa mielensä ja työntyy kuopuksen viereen, peiton alle. Jääköön ulkoilu, huono ilma.

Asettelen aamupalan lautasille ja lapset valuvat syömään. Mittailen kahvinporoja suodattimeen, erityiseni katsoo minua arvioivasti ja toteaa: 

”Kyllä sä äiti tarviitkin tota kahvia, sun tukkakin on ihan pörrönen”.

Tarvitsen todellakin. Ja monta kuppia.

Koira hiipii taas viereen, jos kuitenkin lähetettäisiin nuo lapset kouluun ja mentäisiin lenkille.

20180926_153910.jpg

Koira on tullut perheeseemme viisi vuotta sitten, juuri kun yksi elämämme vaikeimmista vuosista oli päättynyt. Edessä odotti toivoa täynnä oleva uusi lukuvuosi, uusi koulu ja lupaukset seesteisemmästä elämästä. Uuden koulun rehtorin ystävällinen katse ja vakuutus: ” vaikka sinusta nyt tuntuu, että mikään ei suju, kaikki kyllä selviää. Usko siihen”. Minä jaksoin uskoa.

Olimme kaikki siitä riepottelusta väsyneitä, vaurioituneita omalla tavallamme. Fyysinen kuntoni oli romahtanut jatkuvasta unenpuutteesta, stressistä ja taisteluvalmiina olemisesta. Elimistö oli vieläkin valpas, valmiina kaikkeen.

Tuon pienen touhukkaan pennun kanssa lähdin liikkumaan. Kehityimme ja jaksoimme molemmat viikko viikolta pidempää matkaa, lopulta juoksimme. Kokonaisia lenkkejä. Tämä nelijalkainen työntyi aina lähelle, otti tilansa ja osoitti kaikin voimin olevansa meidän, kiintynyt meihin kaikkiin. Työntyi syliin, halusi leikkiä ja painoi päänsä viereen.  Tarkisti, että ollaan kaikki tallella.

Osoitti kiintymystään niin lujasti, että jokaisen sydän suli. Me halasimme, rapsutimme ja silitimme ilomme ja surumme tuohon pieneen nelijalkaiseen, joka väsymättä jaksoi lohduttaa ja olla lähellä. Näyttää kuinka tärkeitä me olimme.

Koira antoi meille terapiaa, tietämättään ja pyyteettömästi. Kun erityisellä kiristi hermoja, hän mietti koiraa, miltä sen karvaton iho tuntuu ja kuinka lämmin se on viereen kömpiessään. Kiukku suli. Kuopus halasi koiraa lujasti ja sai vastaan aitoa sanatonta rakkautta, kun paha mieli kiusatuksi joutumisesta purkautui. Koira osallistui jokaiseen lasten riemuun, vaikka yleensä ei tiennyt mistä kiva johtuu. Riehui mukana, nautti koko koiran sydämellään.

Tuon nelijalkaisen ystävän läsnäolo rauhoittaa, lohduttaa ja ilahduttaa. Vaatimuksillaan se pitää kiinni perusasioissa; liikunnassa, rytmissä ja rutiineissa. On yhtä rutinoitunut, kun me muutkin. Huonokin päivä saa jotain hyvää, kun tämä nappisilmä käpertyy viereen, lähelle. Stressi laskee, mieli rauhoittuu. Opettaa vastuuta ja karkottaa pelot.  Se kantaa kaikki sille kuiskatut salaisuudet eikä kukaan meistä, koskaan, palaa tyhjään kotiin.

Parasta terapiaa ikinä!

 

20151001_180827.jpg

 

Perhe Mieli Vanhemmuus Ajattelin tänään