En varmaan koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka vastahankaisia osa ammattilaisista on uusien asioiden edessä. Ensin he vaativat palavereita, tapaamisia. Huutavat paikalle lääkäriä, terapeuttia ja joukon asiantuntijoita. Vaativat avainta, jolla homma saadaan toimimaan heidän mieleensä. Helposti, sujuvasti ja vaivattomasti.

He eivät ymmärrä, vaikka kerta toisensa jälkeen kerron, että kun neurologia on kehitysvaiheessa leikkinyt omiaan, vääntänyt johdotuksen solmuun ja huvitellut hukkaamalla osan palasista, ei ole olemassa nopeaa korjaussarjaa. Taikatemppua.

Jos olisi, olisin sen keinolla millä hyvänsä meille hankkinut. Emmekä minä ja vastahankainen ammattilainen olisi koskaan tavanneet. Olisimme täysin tietämättömiä toisistamme.

Mutta on vain hidas ja kuoppainen polku, jota edetä. Perillepääsy vaatii herkkyyttä nähdä ja kuulla, tahtoa toimia, ymmärrystä asioihin, joita ei näe, tietoa, kykyä elää hetkessä ja vastaanottaa uusia toimintatapoja. Uskallusta kokeilla, erehtyä ja palata lähtöruutuun, jotta voi kokeilla toista tietä perille. Se vaatii voimia ja varmuutta, jotta ei sorru, luovuta, kun kaikki ei loksahda paikoilleen heti. Jotta pääsee polun päähän, on oltava kärsivällinen, jaksaa toistaa ja harjoitella.

Mutta kun istumme alas, ja paikalle kutsutut asiantuntijat yrittävät antaa keinoja ja tapoja, avata syitä ja seurauksia, asiantuntija torjuu tiedon yhtä tehokkaasti kuin sateen sisälle pääsyn. Ei hyväksy, ei suostu kokeilemaan uusia toimintatapoja, muuttamaan mitään. Kertoo ongelmat mutta ei hyväksy mitään ehdotettua ratkaisua. Väittää, torjuu ja joskus jopa uhriutuu.

Lapsessa on vika, se on korjattava. Nopeasti, vaivattomasti. Huomiseksi. Ei tässä muuten jaksa.

Tämänkaltaisten ammattilaisten kanssa ei pääse eteenpäin ja he tallaavat jalkoihinsa niidenkin ammattilaisten työn, jotka ottavat kiinni vinkeistä ja yrittävät. Niiden, jotka ovat valmiita antamaan osan itsestään sinne kuoppaiselle, risuiselle polulle. Eivät pelkää sitä sadetta.

Pahinta on tietenkin se, että he tallaavat jalkoihinsa lapsen. Jättävät oven ulkopuolelle sinne sateeseen. Suojattomaksi.

Eilen sain kotiin pahantuulisen lapsen, joka ei halua kouluun, oli siellä vastassa kuka tahansa. Koko koulu tuntuu uhalta, joka seuraa jo kotiinikin. Keskittymiskyky ei riitä, lääkärin esiin nostamat pienet tauot, aika, jolloin voi hieman tyhjentää lasia, eivät selvästikään toteudu. Ei kokonaisuudessaan, kaikilla. Olen kiinnittänyt siihen huomioni jo aiemmin. Osa muistakin tukitoimista on taidettu hyllyttää joskin osa niitä käyttääkin. Osa, se ei riitä kun toiminnan pitäisi olla johdonmukaista. 

Jotain pientä on ollu, pientä koska kotona ei soinut puhelin. Uhkakuva joka luotiin olisi kantanut kotiin. Lapsi mielsi, että opettaja olisi perunut lapselta jotain joka ei liity koulun toimintaan eikä ole koulun järjestämää. Lapselle jäi kuva, että illan mukavat jutut, vapaa-ajalta,  peruuntuu ellei käytös oikene haluttuun. Lapsen kyky ymmärtää asioita ohitettiin. Lapsi on aina käyttäytynyt hyvin juhlissa. Aina.

Minä huokaisen ja kaivan mieleeni esille kaikki ne hyvät ja positiiviset kohtaamiset joita minulla ja ammattilaisilla on ollut. Niitä on paljon, viime vuosina enemmänkin ja ne toivottavasti jättävät alleen nämä vastahankaiset joille mikään suunnitelma ei kelpaa. Vain rangaistukset ovat vastaanotettu toimintakeino, narun kiristäminen. Kirjoitan viestin, sille yhteistyökykyiselle joka näkee lapsessa hyvääkin, ja tiedustelen tapahtumien kulkua. 

Aamulla taksiin lähti hymytön lapsi. Ulkona satoi koko aamun.