Sähköposti kilahtaa, kertoo saapuneesta Wilma viestistä. Kuopuksen koulusta tällä kertaa.

Kouluun pitää viedä rikkinäinen villavaate, osallistuvat taideteokseen näillä rispaantuneilla mutta koulun käsityötunnilla kokoon parsimillaan villavaatteilla. Mietin, että mistähän minä sellaisen löydän. Minä en parsi langalla ja rikkinäiset vaatteet heitän pois.

Rakkauden parsima.

Se on sen teoksen nimi. Hieno nimi. Siihen kutsutaan osallistumaan kaikki alueen koululaiset. Nykyaikaisesti kierrätysteemainen teos.  

Kuopuksella on hyvä koulu, kiva opettaja. Rikkinäinen villasukka on pieni ongelma ratkaistavaksi, rikotaan yksi sukka, jos ei muuten löydy. Olemme aikanamme muuttaneet tämän koulun alueelle, pois viereisen koulun alueelta, jotta kuopuksen ei tarvitse aloittaa kouluaan siellä, missä keskusteluyhteys katkesi aikaa sitten. Mistä erityislapsi siirrettiin pois koska lukuisat palaverit eivät tuoneet muutosta.  Rehtorin anteeksipyyntö ei laastaroinut haavoja, tuonut luottamusta takaisin.

Tulin juuri lapsen arviointikeskustelusta. Positiivinen, kannustava opettaja, joka toi esille kehitystarpeetkin niin, että päällimmäiseksi jäi onnistumisen tunne. Halu yrittää ja usko saavutuksiin.

Ei ihme, että lapsi tykkää opettajastaan.

Molempien erityislasten päiväkoti- ja koulu-uran aloitus on aikanaan paiskannut meidät tilanteeseen, josta on ollut haastava nousta pinnalle. Ajatukseni siitä, että koulu on kaikille ja jokainen huomioidaan järjestelmässä niin, että tarvittava tuki järjestetään, karisi jo alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun jouduin vaatimaan tukitoimia lapselleni lujasti ja lakipykäliä luetellen, tiesin, ettei asiat mene niin kuin olin ajatellut. Neuvolat, vasut, eltot. Sieltä sai lähinnä kasan syyllisyyttä kannettavakseen, nivaskan papereita ja vaatimuksia.

Ennen erityislapsiani luulin, että aina löytyy joku ammattilainen, jonka puoleen kääntyä ja joka ohjaa eteenpäin. Jokainen kasvatusalan ammattilainen tekee työtään täydellä sydämellä ja aina lapsen eduksi.

Sitten huomasin, että usein raha menee ihmisen edelle, paitsi niiden vaativien, vahvojen. He saavat jotain, ei kaikkea mutta jotain. Enemmän kuin nöyrät ja hiljaiset. Pitää vain jaksaa, olla tosi luja. Kaikki eivät jaksa.

Kasvatusalan ammattilaiset saattoivatkin olla niitä, jotka vähiten huomasivat lapsen kyvyt ja taidot. Mutta nostivat esille puutteet ja virheet, alleviivaten. Pukivat lapsen huomioliiviin, ainoana koko pihassa. Merkitsivät hänet, erilaisen, jotta kaikki näkisivät tämän. Jatkuvasti. Nöyryyttivät lasta.

Kysyttäessä eivät osanneet perustella. Halusivat jättää lapsen pois retkiltä, vaikka lapsi oli mukana keräämässä niihin rahaa. Painoivat kiinni säkkituoliin. Lapsi jäi ainoana ilman aikuisten allekirjoitusta ystävänpäiväkorttiin. Kotona lapsi kertoi, etteivät aikuiset ehtineet. Minä epäilen, etteivät halunneet.

Standardisoidussa koulumaailmassa huomataan ne taidot, jotka standardeihin on otettu ja normitettu. Harva opettaja antaa kunniankirjan lapselle, joka osaa rakentaa taitavasti vaativiakin legorakenelmia vaikka välitunnille lähtö takkuaakin ja matikan tunnilla tavarat lentää koska numerot vilisee silmissä eikä ohjeet tavoita. Tai muistaa kehua lasta, joka onnistuu hillitsemään itsensä hävittyään Afrikan tahti pelissä. Tai työskentelee keskittyneesti 15 minuuttia ennen kuin muovailee hetken. Nollaa itsensä jaksaakseen jatkaa.

Lapsellani on ollut opettaja, joka antoi. Hän kertoi lapselleni, että olet jossain ihailtavan taitava, harva rakentelee ilman mallia noin hienosti ja noin vaativia rakennelmia. Vaativat legorakennelmat vaativat todellista kykyä suunnitella ja hahmottaa asioita. Todellista visualisointia siis, tärkeää mm. tieteessä.

Paras opettaja oli hän, joka näki lapsen kaiken sen kiroilun, sylkemisen ja huudon takaa. Ymmärsi, että lapsi tarvitsee tukea, kannustusta ja hyväksyntää. Halauksen ja ohjausta. Tiukkoja sääntöjä ja rutiineja, joista ei lipsuta. Turvallisuutta. Vahvaa yhteistyötä vanhempien kanssa. Herkkää korvaa kuunnella. Ei rangaistuksia, syytöksiä tai eristämistä ja kiinnipitoa. Hän kaivoi lapsesta esiin taitoja, joista muut väittivät, ettei niitä ole. Onnistumisia, levollisuutta ja luottamusta.

Aina erityisluokallakaan ei osata huomata lasta, kyetä tukemaan. Jos vastassa on aikuinen, jonka ammattitaito ei riitä vastaanottamaan ohjeistusta tai tarjottua apua, ollaan huutavassa hukassa. Etenkin lapsi on. Lapsen tukeminen unohtuu, kun jokainen aikuinen haluaa olla oikeassa, pitää kiinni rutiineistaan ja ylpeydestään.

Jokainen vuosi koulun aloittaa useampi lapsi, joka ei mahdu standardeihin, muottiin ja oletuksiin. Lapsi, joka pitäisi nähdä kaiken sen takaa, jota me pidämme haasteena, vaikeana. Ongelmana.  Moni perhe tipahtaa hämmästyneenä myrskyyn, joka riepottelee niin, ettei tiedä selviääkö sieltä pois.

 Tällä lapsella on oikeus hyvään ja turvalliseen koulutaipaleeseen, haasteistaan huolimatta.

Hänkin tarvitsee samanlaista arvostusta mitä kuopukseni, standardeihin mahtuva lapseni, sai tänään.

Jäisi vähemmän parsittavaa, rakkaudellakin parsiminen jättää jäljet.