Aktiivisesti äärirajoilla

Reipas ja ahkera nuori mies ei halua hautautua kotiinsa vaan kaipaa tekemistä päiviinsä. Hän haluaa rakentaa itsellensä säännöllisen päivärytmin ja pitää vuorokausirytminsä oikeana; päivät valvotaan ja yöt nukutaan. Hän haluaa varman ja turvatun toimeentulon, sellaisen, jolla pärjää kohtuullisesti.

Mutta kun neurologia on tehnyt ihmiselle tepposet, yhdistellyt piuhoja standardista poiketen, yllä mainittu ei ole yksinkertaista toteuttaa. Työhaluja olisi, ote työhön erinomainen ja nuori mies tunnollinen. Kyllä luulisi töitä löytyvän, ammattilaisen paperit takataskussa. Erityisoppilaitoksesta.

20180925_181152.jpg

Mutta mistä löytyisi palkanmaksaja, jolla riittää resursseja ja halua palkata tekijä rutiinitöihin. Työnantaja, jolla olisi halua ja resursseja jatkuvaan ohjaukseen. Työpaikka, jossa olisi aikaa ja rauha suorittaa tehtävänsä, ymmärtää ne. Palkkavaatimukset eivät olisi huimaavia. Osa-aikatyökin riittäisi.

Kun työnantajien vaatimukset oma-aloitteisesta, ripeästä ja innovatiivisesta sekä uutta luovasta työntekijästä eivät osu osaamisalueelle, on työnsaanti mahdotonta. Työnhakeminen tuloksetonta. Avustaviin töihinkin vaaditaan itsenäistä otetta ja ripeyttä, ohjausta ei tarjota.

Erityistarpeiset aikuiset on heitetty tilanteeseen, jossa pitää entistä enemmän tuntea lakeja, asetuksia, toimittaa lausuntoja tai raportteja. Heidän tuentarpeensa ovat moninaiset; voi olla neurobiologista oireilua, sosiaalisia rajoitteita, mielenterveysongelmia tai fyysisiä rajoitteita. Moni saa toimeentulonsa työmarkkinatuesta, sillä on pärjättävä ja yhdessä asumistuen kanssa maksaa vuokransa sekä eläminen.

Ylimääräiseen ei luonnollisestikaan ole varaa. Kaikilla ei välttämättä ole omaisia, jotka tukevat heitä arjessa ja auttavat kahlaamaan paperiviidakossa. Kaikki eivät saa rajoitteidensa vuoksi Kelalta vammaan tai sairauteen perustuvaa etuutta, joka jättäisi heidät aktiivimallin ulkopuolelle.

Niinpä heitä raipataan vaatimuksilla, joihin he eivät kykene ja jo valmiiksi pienten tulojen leikkaaminen tulee eteen yhtä varmasti kuin joulu. Aktiivimallin mukaisesti.

 Nyt erityistarpeisia ihmisiä on tarkoitus ruoskia aktiivimallilla numero kaksi lisäämällä velvoitetta raportointiin ja vastuuttamalla jokainen yksilö omaan työnhakusuunnitelmaan raportteineen. On haettava neljää työpaikkaa kuukaudessa. Eikä mitä tahansa työtä vaan sellaista, joka on mahdollista omille kyvyille. 

Olen ollut huolissani erityistarpeisten aikuisten asemasta työmarkkinoiden ja aktiivimallien myllerryksessä, jossa yksilölle on asetettu uhkakuvien ja rangaistuksen pelossa velvoitteita täyttää monin eri tavoin oma osuutensa tuottavuudesta yhteiskuntamme rattaissa. Usein nämä ihmiset tarvitsevat tukea hallitakseen arkea eivätkä osaa tai pysty hoitamaan virallisia asioitaan ilman tukea ja ohjausta. Miten he laativat laajoja suunnitelmia, raportoivat ja huolehtivat kasvavista velvoitteistaan?

Erityistarpeiset ja vammaiset sekä pitkäaikaissairaat tulisi huomioida näillä muuttuvilla markkinoilla, huomioida heidän rajoitteensa ja hahmottaa heidän kykynsä. On olemassa joukko erityistarpeisia aikuisia, joiden ei rajoitteidensa vuoksi kuuluisi olla TE keskuksen listoilla työnhakijoina mutta yhteiskunnalla ei ole tarjota heille asiallista tukea. Usein nämä aikuiset ovat elämänsä aikana läpikäyneet suuria haasteita, lukemattomia tutkimuksia ja kuntoutuksia, ylittäneet itsensä useaan kertaan ja pyrkineet parhaansa mukaan elämään osana tätä yhteiskuntaa.  

Suomi on saanut huomautuksia siitä, että sen sosiaaliturvan mukaiset tuet ovat liian alhaiset. Hallituksemme kuitenkin ohittaa moitteet ja asettaa Kiky sopimuksen vastaisesti,kiertotietä käyttäen uusia leikkauksia nimenomaan näihin alhaisimpiin tukiin. Se koskettaa monia erityistarpeisia, joiden mahdollisuudet työelämään ovat kaventuneet lähes olemattomiksi ja jotka tahdostaan huolimatta eivät kelpaa työnantajille.

Alussa mainittu nuori mies sai eläkkeen. Toimeentulo on turvattu ja se on tuonut levollisuutta ja varmuutta elämään. Elämänasenne on pysynyt positiivisena, kaikilla ei välttämättä tuossa pyörityksessä pysy, ja katse tähyää tulevaisuuteen. Kovalla tohinalla hän tutkailee mahdollisuuksiaan ja aktiivisesti hakee päiviinsä sisältöä.

Hän on aivan varmasti ansainnut mahdollisuuden, paikkansa, onnensa ja turvallisen tulevaisuutensa tässä yhteiskunnassa. 

 

Lisää aiheesta: 

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002800022.html

https://www.iltalehti.fi/politiikka/25f42a54-120e-43f7-a3e0-4a918eed3775_pi.shtml

https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/vahemmistot/vammaisuus/tyollistyminen

https://yle.fi/uutiset/3-9368776

 

Perhe Vanhemmuus Työ Uutiset ja yhteiskunta

Rakkaudella parsittu

Sähköposti kilahtaa, kertoo saapuneesta Wilma viestistä. Kuopuksen koulusta tällä kertaa.

Kouluun pitää viedä rikkinäinen villavaate, osallistuvat taideteokseen näillä rispaantuneilla mutta koulun käsityötunnilla kokoon parsimillaan villavaatteilla. Mietin, että mistähän minä sellaisen löydän. Minä en parsi langalla ja rikkinäiset vaatteet heitän pois.

Rakkauden parsima.

20180924_145404.jpg

Se on sen teoksen nimi. Hieno nimi. Siihen kutsutaan osallistumaan kaikki alueen koululaiset. Nykyaikaisesti kierrätysteemainen teos.  

Kuopuksella on hyvä koulu, kiva opettaja. Rikkinäinen villasukka on pieni ongelma ratkaistavaksi, rikotaan yksi sukka, jos ei muuten löydy. Olemme aikanamme muuttaneet tämän koulun alueelle, pois viereisen koulun alueelta, jotta kuopuksen ei tarvitse aloittaa kouluaan siellä, missä keskusteluyhteys katkesi aikaa sitten. Mistä erityislapsi siirrettiin pois koska lukuisat palaverit eivät tuoneet muutosta.  Rehtorin anteeksipyyntö ei laastaroinut haavoja, tuonut luottamusta takaisin.

Tulin juuri lapsen arviointikeskustelusta. Positiivinen, kannustava opettaja, joka toi esille kehitystarpeetkin niin, että päällimmäiseksi jäi onnistumisen tunne. Halu yrittää ja usko saavutuksiin.

Ei ihme, että lapsi tykkää opettajastaan.

Molempien erityislasten päiväkoti- ja koulu-uran aloitus on aikanaan paiskannut meidät tilanteeseen, josta on ollut haastava nousta pinnalle. Ajatukseni siitä, että koulu on kaikille ja jokainen huomioidaan järjestelmässä niin, että tarvittava tuki järjestetään, karisi jo alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun jouduin vaatimaan tukitoimia lapselleni lujasti ja lakipykäliä luetellen, tiesin, ettei asiat mene niin kuin olin ajatellut. Neuvolat, vasut, eltot. Sieltä sai lähinnä kasan syyllisyyttä kannettavakseen, nivaskan papereita ja vaatimuksia.

Ennen erityislapsiani luulin, että aina löytyy joku ammattilainen, jonka puoleen kääntyä ja joka ohjaa eteenpäin. Jokainen kasvatusalan ammattilainen tekee työtään täydellä sydämellä ja aina lapsen eduksi.

Sitten huomasin, että usein raha menee ihmisen edelle, paitsi niiden vaativien, vahvojen. He saavat jotain, ei kaikkea mutta jotain. Enemmän kuin nöyrät ja hiljaiset. Pitää vain jaksaa, olla tosi luja. Kaikki eivät jaksa.

Kasvatusalan ammattilaiset saattoivatkin olla niitä, jotka vähiten huomasivat lapsen kyvyt ja taidot. Mutta nostivat esille puutteet ja virheet, alleviivaten. Pukivat lapsen huomioliiviin, ainoana koko pihassa. Merkitsivät hänet, erilaisen, jotta kaikki näkisivät tämän. Jatkuvasti. Nöyryyttivät lasta.

Kysyttäessä eivät osanneet perustella. Halusivat jättää lapsen pois retkiltä, vaikka lapsi oli mukana keräämässä niihin rahaa. Painoivat kiinni säkkituoliin. Lapsi jäi ainoana ilman aikuisten allekirjoitusta ystävänpäiväkorttiin. Kotona lapsi kertoi, etteivät aikuiset ehtineet. Minä epäilen, etteivät halunneet.

20180924_145455.jpg

Standardisoidussa koulumaailmassa huomataan ne taidot, jotka standardeihin on otettu ja normitettu. Harva opettaja antaa kunniankirjan lapselle, joka osaa rakentaa taitavasti vaativiakin legorakenelmia vaikka välitunnille lähtö takkuaakin ja matikan tunnilla tavarat lentää koska numerot vilisee silmissä eikä ohjeet tavoita. Tai muistaa kehua lasta, joka onnistuu hillitsemään itsensä hävittyään Afrikan tahti pelissä. Tai työskentelee keskittyneesti 15 minuuttia ennen kuin muovailee hetken. Nollaa itsensä jaksaakseen jatkaa.

Lapsellani on ollut opettaja, joka antoi. Hän kertoi lapselleni, että olet jossain ihailtavan taitava, harva rakentelee ilman mallia noin hienosti ja noin vaativia rakennelmia. Vaativat legorakennelmat vaativat todellista kykyä suunnitella ja hahmottaa asioita. Todellista visualisointia siis, tärkeää mm. tieteessä.

Paras opettaja oli hän, joka näki lapsen kaiken sen kiroilun, sylkemisen ja huudon takaa. Ymmärsi, että lapsi tarvitsee tukea, kannustusta ja hyväksyntää. Halauksen ja ohjausta. Tiukkoja sääntöjä ja rutiineja, joista ei lipsuta. Turvallisuutta. Vahvaa yhteistyötä vanhempien kanssa. Herkkää korvaa kuunnella. Ei rangaistuksia, syytöksiä tai eristämistä ja kiinnipitoa. Hän kaivoi lapsesta esiin taitoja, joista muut väittivät, ettei niitä ole. Onnistumisia, levollisuutta ja luottamusta.

Aina erityisluokallakaan ei osata huomata lasta, kyetä tukemaan. Jos vastassa on aikuinen, jonka ammattitaito ei riitä vastaanottamaan ohjeistusta tai tarjottua apua, ollaan huutavassa hukassa. Etenkin lapsi on. Lapsen tukeminen unohtuu, kun jokainen aikuinen haluaa olla oikeassa, pitää kiinni rutiineistaan ja ylpeydestään.

Jokainen vuosi koulun aloittaa useampi lapsi, joka ei mahdu standardeihin, muottiin ja oletuksiin. Lapsi, joka pitäisi nähdä kaiken sen takaa, jota me pidämme haasteena, vaikeana. Ongelmana.  Moni perhe tipahtaa hämmästyneenä myrskyyn, joka riepottelee niin, ettei tiedä selviääkö sieltä pois.

 Tällä lapsella on oikeus hyvään ja turvalliseen koulutaipaleeseen, haasteistaan huolimatta.

 

Hänkin tarvitsee samanlaista arvostusta mitä kuopukseni, standardeihin mahtuva lapseni, sai tänään.

 

Jäisi vähemmän parsittavaa, rakkaudellakin parsiminen jättää jäljet.

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään