Häslinki aamu. Ollaan ihan irti rutiineista, ei kovin usein olla.

Me molemmat, minä ja mies, ollaan menossa pidemmän automatkan päähän, työasioissa. Tilanne pääsi yllättämään ja vaati vähän järjestelyjä. Että kumpikaan ei ole nopeasti saatavilla.

Taksiaikataulu muuttui juuri, eilen ei taksi tullut ollenkaan. Vein itse lapsen kouluun, onneksi oli vapaapäivä. Tänään pitäisi tulla, puoli tuntia ennen koulun alkua. Isovanhemmat tulevat aamusta luotsaamaan lapset kouluun, ovat iltapäivällä vastassa. Suunnittelevat hampurilaiselle menoa.

Päivään mahtuu paljon mukavaa, työparini kanssa vedämme koulutuksen, sellaisen rennon, joka ei kiristä. Kaikki saavat olla aktiivisia. Osallisia. Lounaan jälkeen on virkistäytymisen aika, mennään pienellä porukalla sienestämään. Saalis on hyvä. Kotimatkaa saa ajella tunnin pintaan, Spotifysta musiikki soi. Kaasujalka saattaa ajoittain olla turhan raskas. Vaikka nyt ei ole kiire minnekään. Kai koti-ihmisellä on sitten aina kiire kotiin.

Musiikin tauottaa puhelu, auton näyttö osoittaa soiton tulevan koulusta. Opettaja kertoo; päivä on murtunut suuttumukseen, luokassa on lapsi, josta lapseni ärsyyntyi. Tiedän, että on. Olemme kotona keskustelleet asiasta useampana iltana. Lapsi kokee toisen toiminnan lähes fyysisenä kipuna, tahallisena toimintana. Se on jatkunut jo viikkoja.  Olemme yrittäneet avata toisenkin maailmaa, nostaa omamme sietokynnystä. Yrittänyt sukeltaa tämän toisen ajatuksiin, vaikka emme häntä tunnekaan. Tänään kuitenkin läikkyi yli, satuttavat sanat ovat sinkoilleet kuin nastat talvirenkaista.

Kerron arvaavani mistä on kysymys, kuulen opettajan äänestä hämmennystä. Eikö meille olisi kerrottu tarinaa tästä kohtaa, että syy ärsyyntymiseen on selvillä ja jatkunut pitkään? Ainakaan se ei alkanut siitä.  Lapseni kanssa olen kuitenkin puinut asiaa jo tovin. Koulun kanssa en, tiedän kaikilla luokan lapsilla olevan syynsä olla siellä. Luotan, että koulu hoitaa. Minun ei tarvitse puuttua toisten lasten tarpeisiin, hämmästellä tai vaatia.

Kun useampi erityistarpeinen lapsi laitetaan samaan luokkaan, syntyy palapeli, jossa paloja on haastava saada sopimaan yhteen. Muuttujia on paljon, moni törmäilee sääntöihin. Odottaa toiselta jotain, vaikka toinen ei ymmärrä. Kaikki antaa itsestään, mutta ei sitä aina osata ottaa vastaan. On vaikea nähdä itsensä ulkopuolelle, kun itseäänkään ei aina käsitä. Ymmärtää toisen tarpeita, kun kokee, ettei omatkaan täyty. Kukaan ei ole pahempi toista. Luokan aikuiset ovat suunnannäyttäjiä, he yrittävät sovitella palapelin palat kohdilleen. Heidän työmaansa on ymmärtää näitä kaikkia, hahmottaa palojen muoto ja suunnitella niiden asettelu. Auttaa lapsia.

Rauhallinen metsämaisema hiipuu taka-alalle keskustelun edetessä, kotona odottaa lapsi, jolla on palava tarve purkaa tilanne, pyytää anteeksi ja ymmärtää itseään. Minä ymmärrän kyllä; kun aistit on viritetty äärimmilleen, kuulo on ylitarkka ja jokainen vaatteen sauma tuntuu painavan, on hankala sietää ääntä tai kosketusta joka meistä muista ei tuntuisi miltään. Ymmärrän minä.

Ei tarvitsekaan sietää, mutta muistutan, että ulospääsyyn on monta toimivaa keinoa. Sellaisia, joista kenelläkään ei jää pahaa mieltä. Ei tarvitse selvitä yksin, pitää pyytää apua aikuiselta. Tilanteesta voi lähteä pois. Kerrataan vielä läpi kaikki tutut, jo hyväksi havaitut keinot. Toistoa ja toistoa.

Tilanteisiin reagoiminen voi erityislapsella olla joskus hyvinkin voimakasta, tunteiden säätely pulmallista. Suunnan muuttaminen myönteiseen suuntaan vaatii paljon työtä, lapselle on opetettava keinoja sanallistaa tunteitaan, hyväksyä lapsen suuttumus ja antaa työkaluja, toimintatapoja, joilla purkaa tunteensa myönteisemmällä tavalla. Positiivinen palaute onnistuneesta toiminnasta vahvistaa haluttuja toimintatapoja.

Keskustelun jälkeen takki on tyhjä, tuntuu kuin taulu olisi pyyhkäisty valkoiseksi. Päästiin kuitenkin samalle kartalle, lapsi ja minä. Soitan puheterapeutille, käydään läpi ajatuksia, miten edetä. Miten saada kuormitusta alas ja sietokykyä lisää. Muutokset ovat jo tässä, niitä ei voi välttää. Yhteistyötä vaatii. Kovasti. Ja kaikilta.

Tuntuu, että oman elämäni elefantti istahti päälleni. Annan sen hetken istua siinä ja työnnän sen pois. Taivunhan minä joskus, mutta en murru.

Meille ei mahdu elefanttia.