Ulkonäköpaineita – luonnollisesti luomuna vai täydellisesti tällingissä?
Kun kaverit alkoivat yläasteella meikkaamaan, tein itse päätöksen, etten arkena naamaani laittaisi muuta kuin puuteria ja kulmakynää. Muistan päätökseni pohjautuneen ajatukselle, etten koskaan halua joutua tilanteeseen missä olisin meikistä riippuvainen. Halusin pystyä käymään kaupassa ja postilaatikolla ilman painetta, että pitäisi meikata.
Olen nuoresta asti arvostanut luonnollisuutta, muttei se tarkoita ettenkö olisi kokenut suuria paineita olla toisenlainen tai konenut, etten ole riittävä. Olen pikemminkin kärsinyt erittäin suuresta ulkoisesta epävarmuudesta ja riittämättömyydestä – useat itkut on asian tiimoilta itketty. Ikä ja kokemus on asiaa helpottanut, mutta epävarmuuden hetkiä silti ilmaantuu aika ajoin. Tuskin niistä koskaan täysin eroon pääsee.
Olen ollut pahimman laatuinen itseni vertailija. Enkä väitä, että olisin siitä täysin yli päässyt vieläkään. Pahimmassa tapauksessa etelän loma saattoi mennä pilalle, jos huomasin hotellimme uima-altaalla kauniita naisia. Saatoin myös aurinkotuolissa maatessani tai istuessani unohtaa nautiskelun – murehdin asentoani ja miettin onko se sellainen, että vatsani näyttää isolta tai reiteni selluliittisiltä. Tuijotin itseäni suurennuslasilla ja ajattelin, että muut katsovat minua samanlaisen negatiivisen suurennuslasin läpi.
Suuri osa elämästäni on siis kulunut murehtimiseen ulkonäöstäni ja pelkäämiseen, etten kelpaa. Koskaan en kuitenkaan ole harkinnut kauneusleikkauksia. Tunnen itseni sen verran hyvin – tiedän, ettei siitä olisi apua. Vaikka yksi kohta olisi korjattu, löytäisin kyllä monia muita kohtia itsestäni, joihin en olisi tyytyväinen. Koen myös, että ongelmani on niin sanotusti ”korvien välissä”, eikä se korjaannu ulkoisia asioita muokkaamalla. Pikemminkin itseni muokkaaminen saisi varmasti aikaan vain loputtoman kierteen: mikäli saisin kehuja muokatusta kehonosastani, vahvistaisi se vain käsitystäni siitä, etten kelpaa ilman muokkausta.
Vaikka olen päättänyt elää luomuna, saa median lähettämä naiskuva minut silti välillä epävarmaksi. Kelpaanko ilman ripsipidennyksiä tai silikonirintoja? Olenko vajaampi? Tämän päivän maailmassa on helppo hukata oma minäkuvansa valtaväestön ja median luomien paineiden alle. Asioiden erottaminen toisistaan on vaikeaa: mitä minä haluan, mitä muut haluavat ja mitä minä luulen, että muut haluavat… Itse en aina ole ollut varma siitä, onko kyseessä oma tahtoni vai vain kokemani paine sopia yleiseen muottiin.
Tunnen kateutta ja epävarmuutta selatessani täydellisiä fitness-vartaloita Instagramista. Näinä hetkinä joudun pysäyttämään itseni ja kysymään itseltäni mitä oikeasti haluan. Haluanko olla viimeisen päälle tällätty bööna? Haluanko omistaa elämäni parrasvaloille? Haluanko hänen elämänsä? Yritän muistuttaa itseäni siitä mitä syvällä sisimmässäni haluan ja miksi olen valinnut niin kuin olen. Pyrin myös hyväksymään sen, että voin tuntea kateutta – se on inhimillistä.
Vaikka olen valinnut meikittömän tai vähämeikkisen arjen, en silti ole anti-meikki ihminen. Rakastan laittautua, kun joskus harvoin lähden ulos – silloin meikki ja hiukset laitetaan viimeisen päälle! Kun ei meikkaa joka päivä, on joskus kiva laittautua huolella ja varata siihen kunnolla aikaa. Olenhan joskus esiintymistehtävissä ollut, joten meikkisiveltimet eivät ole täysin ventovieraita.
Media ja koetut ulkonäköpaineet horjuttavat varmasti joskus meistä vahvimpienkin itsetuntoa. Yritän itseäni näissä tilanteissa muistuttaa omista arvoistani. Kysyn itseltäni usein myös kysymyksen: haluatko, että sinut tunnetaan pelkkänä kauniina ulkokuorena vai olisiko tärkeämpää, että sinua arvostetaan ihanana, fiksuna ihmisenä, joka on oma itsensä?
