No ei itse asiassa alkanut, se vain kuulosti kivemmalta, kuin ”ensimmäinen muistoni hänestä ovat banaanit”. Ajattelin että kuinkahan nuori tuo nauravainen poika on, kun hän ilmestyi paikalle ja söi banaania.

Edelleen, lähes joka kauppareissulla, listalta saa ruksia banaanit. Kahvin, maidon ja kananmunien lisäksi neljäs peruselintarvike tässä taloudessa, tuon nuoren pojan joka olikin minua vanhempi, kanssa. On jotenkin hauska ajatus, että ne ovat juuri banaanilaatikoita joita kannan muuttolaatikoiden tueksi kirjoille, toimistosälälle, korurasioille ja kengille. Tavaralle jota ei tarvitse ensimmäisenä purkaa ja joiden kanssa ottaa riskin, että niitä siirtää paikasta toiseen vielä…no toivottavasti ei vuoden päästä.

Mutta hetki siinä menee. Kun löytää ne reitit missä on turvallista pimeässäkin mennä (klik!). Työkaverini kertoi  olevansa niitä joilla on lähestulkoon taulutkin seinillä jo muuttoviikonloppujen jälkeen. Huh. En todellakaan ole niitä. Enhän vielä tiedä minne mikäkin taulu kuuluu, minne niiden on tarkoitus mennä. Tai etsinkö jotakin asiaa väärästä paikasta, mihin keittiönkaappiin kuuluu kahvi, mihin pannulaput. Ahaa-elämyksiä syntyy vasta elämisen asettauduttua uomiinsa. Tuhon tarvitsisi jonkun tason, tämä on aivan turha, tiellä tai epäsopiva.

Eilisen angsti on tasoittunut.

Eilen haaveilin jättimäisestä amerikkalaisten keittiöiden jätemyllystä josta vetää kaikki salaperäinen ryönä mikä ympärillä vielä velloo vaikka laatikko toisensa jälkeen on jo pakattu ja jopa kuskattu uuteen. Suunnittelin sokeriöveriä väsymyksen keskellä ja naputtelin Toriin myyntiin kirjoitusvirheitä viliseviä myynti-ilmoituksia.

Tänään on parempi. Nauravainen banaanipoika olikin tehnyt muuttoilmoituksen jonka sai molemmille yhtä aikaa. Availin kaappeja niin, että silmä näki mitä kaikkea oli saatu tyhjäksi. Ensimmäisenähän joutaa pakata sen joka on piilossa, viimeisenä lähtee se joka on kaikista näkyvimmällä paikalla. Korjasin kirjoitusvirheet (kun olin saanut kyselyä potentiaaliselta ostajalta jolla oli yhtä paljon kirjoitusvirheitä) ja sain yhtä dead linea lähestyvää tehtävää hyvin eteenpäin. Raivasin pöydän pinnan hetkeksi tyhjäksi ja sytytin pari kynttilää.

Ja ennen kaikkea, sain olla jonkin kaikaa itsekseni, otin päiväunet pesukoneen rauhallisessa taustatuudituksessa (niitä päiväunia joissa vajotaan vartiksi jonnekin ja päästään takaisin ennen herätyskelloa, joissa torkutaan niin antaumuksella, että poskea saa pyyhkiä herättyään). Mitä ei uni ja lepo, hengähtäminen, parantaisi.

Niin ja kävin ne pari banaanilaatikkoa kauppareissulla. Kuinka paljon maailmassa kuskataan banaaneja, miltähän ne maistuvat siellä missä niitä kasvaa. Ei ole ensimäinen kerta, kun pohdin ja kirjoitan banaaneista. Radioaktiivista (klik!) ja sinisistä (klik!). Enkä usko, että kaikki oli vielä tässä.

Tänään on se päivä kun tuntuu ettei mikään aika riitä, kaikki on liian kesken. Muuttolaatikoita on liian vähän, tavaroita liian paljon, verhot ikkunoissa, muuttoilmoitus tekemättä, pöytä myymättä.

Siivoamatta, tekemättä, laittamatta, pakkaamatta, viimeistelemättä. Ta. Tä. Ta. Ta-ta-ta. Tä! Äh!

Maalin reunuksesta tuli ruma. Nään varmaan unia sen repsottavasta reinasta, samoin vaatehuoneen ”kätevästä” liiketunnistinvalosta jonka kipuan meisselin kanssa kytkemään päälle tai pois. Yksi haetuista tuoleista kaipaa liimaa. Missä välissä haen Uman, entä vien kirppiskassin. Saako sen listan paikalleen. Onko meillä tarpeeksi muuttoapua. Saanko keskityttyä huomenna kahteen tehtävään jotka tulisi palauttaa loppuviikosta. Muistathan postittaa kummitytölle synttärilahjan.

Tähän tilanteeseen on vain yksi ratkaisu. Vaikka tekisi mieli sanoa, että se on

a.) vedä loput tavarat hyllyiltä suoraan säkkeihin sikinsokin ja survo lauantaina johonkin kyytiin, selvittele helmikuussa

b.) hanki parvekkeen ovelle pitkä putki jonka toisessa päässä on musta-aukko ja tunge kaikki tavarat sinne ennen kuin kehität niille tunnesiteen

c.) väsyneenä etsi kaapista mikä tahansa paljon sokeria ja rasvaa sisältävä tuote, mielellään molempia, ja ahda kerralla kurkkuusi, hätätapauksessa tee seos voista, kaurahiutaleista ja sokerista, toimii yhtä varmasti kuin lapsena (kun ei maltettu tehdä kaura-kaakaopalloiksi asti)

Ovat vain kovin väkivaltaisia keinoja. Sullominen, ahtaminen, tungeminen, mättäminen. Ja väkivalta ei tee koskaan hyvää. Kunnon yöunet. Huomenna kaikki on vähän selkeämpää.