Tarrakirja

Ne ovat edelleen tallessa. Kaikki tarravihkot joiden pörröisiä, kiiltäviä, hologrammisia ja muovipintaisia tarroja liimasimme kynnen aluset hellinä aina uuteen järjestykseen. Yhä mieleeni nousee yksityiskohtia nukkaisista lahjapaketeista, pienestä nalleperheestä jonka arkkiin kuului jopa pieni punaisella ristillä varustettu lääkelaukku, Spice Girls tikkarien mukana tulleet ja suuoret eläintarrat joilla oli liikkuvat silmät. Vaihdoimme tarroja ja vaalimme niitä. Keräilijän luonteelleni tarravihko oli kaikista tärkein, kirjepapereiden, kiiltokuvien, postimerkkien, kivien ja kirjojen jälkeen.

Olin kyllä sellainen jemmailija, olisin halunnut kaikki arkit ja täydellisinä kokoelmina! Matkalaukkujenkin tarroja ihailin ja samalla mietin, että nyt ne ovat kiinni ja kuluvat. Ja nykyään, onneksi nimenomaan liimaisin kaikki tarrat ja antaisin niiden kulua.

Aikuisen tarravihko

Ystäväni laittaa kuvan ”Rokotettu 2021”. Pieni tarra jonka hän on sanaut kuin kiiltokuvan hammaslääkäriltä. Se on meidän välinen vitsimme. Emme aivan ole päässeet kiinni siihen, miksi jokaisen täytyy ilmoittaa kanavassaan, että on saanut rokotteen. Onko se jännittävää? Kuuluuko johonkin? Vai haluaako viestiä kuinka tärkeää se on, halutaanko sillä levittää turvallisuutta. Rokotepäivitys kertoo siitä, että jotakin tapahtuu. Ystäväni taitaa silti laittaa tarran korkeintaan kukkaronsa korttitaskuun jonne se unohtuu.

Tarra poliisikypärässä. Suvi Auvinen on julkaissut uuden kirjansa, Kaltainen valmiste (Kosmos). Vuoden alussa vegaanihaasteen aikaan aloin seuraamaan Auvista ja vaikka sana ”anarkisti” saa minut ajattelemaan ”en ole itse anarkisti, se on niin radikaali sana”, Auvinen sitä todella on. Häpeilemättä ja ammattimaisesti. Kaltainen valmiste on esseekokoelma jonka kappaleista olen ehtinyt kuunnella kuinka kirjoittaja on päätynyt dyykkaamaan ruokaa, katsellut jouluöinä leffojen jälkeen aikuisempaa viihdettä ja mitä paskaduuni on. Anarkistina Auvinen myös pohtii väkivaltaa. Kuinka anarkistin tarra on väkivaltaa, kuinka poliisikypärän Punisher-tarra taitaa olla ”jonkinlaista huumoria”. ”Vallattomia esseitä” kustantamo mainostaa. Vallattomalla ja vetävällä tyylillä kirjoitettu, asiaa jonka eväät kirja kuitenkin jättää lukijan käsiin. Kuunnellenkin menee mukavasti.

Museovierailu. Porvoon museolta ei tarroja irronnut, mutta olipa mukavaa vilauttaa museokorttia. Yleensä päivän värillä varustettuun tarraan kiinnittyy hiuksia, joka ärsyttää, mutta muuten tarran saamisessa on jotakin hilpeää. Saisipa pian taas monia tarroja! Vaikka yleensä en niitä säilytäkään, Amos Rexin Egypti-näyttelyn jälkeen liimasin tosin omani ja kaverin tarran mustaan vihkooni talismaaniksi tärkeiden ajatusten suojelua ajatellen. Egypti sai mieleni kohisemaan enkä meinannut ymmärtää, että neljä tuhatta vuotta sitten joku jaksoi  nakutella niin pikkutarkkoja kiviesineitä joista tarkasteltiin aikaa. Aloin jopa kuunnella ”en koskaan kirjaa” eli Sinuhe Egyptiläistä.

Postimerkit. Ostin kirjepaperia ja olen lähetellyt kortteja. Kaipaan postimerkkien röpöreunaa, mutta en liiman makua jonka liukkauden voi yhä muistaa. Aina kun ostan postimerkkejä, kauhistelen tietysti niiden hintaa, haluan aina valita jonkun kivan arkin. Ei tässä kovin kauaksi lapsuuden tarraintoilusta ole päästy. Olen vain onneksi hieman oppinut, että tarrat ovat käyttöä ja jakamista varten.

kulttuuri ajattelin-tanaan oma-elama

Lapsettomuuden laimeasta draaman kaaresta kelpaavat julkisiksi tarinoiksi vain yhdenlaiset

Luen junassa loppuun Ayòbámi Adébáyòn kirjan Älä mene pois. Hieman loikkien, hyppien, turhautuen. (Mutta opettelen kovasti lopettamaan kesken kirjat jotka eivät vie mukanaan.) Pureskelen ajatuksia.

Kirjaa on kommentoitu kehuvin sanoin. Kuinka se pitää otteessaan, kuinka häikäisevä tai vetävä tai kuuma se on. Jopa Dystopia kuningatar Margareta Atwood on sanonut niin. Mutta minulle se on jälleen yksi lapsettomuustarina joka ei oikeastaan ollut lapsettomuustarina.

Tai olihan se. Tietysti se oli. Nuori nigerialaispariskunta ei saanut kiihkeästi toivomaansa lasta ja lopulta anoppi talutti talouteen toisen vaimon. Ensimmäisen vaimon asema pysyy, mutta toinen nainen häilyy koko ajan sivussa luvaten tuoda sukuun lapsia. Rakkaus alkaa säröillä.

(Seuraa paljastuksia kirjasta.) Alussa lapsettomuus ja kahden ihmisen rakkauden väliin tungettu toinen vaimo ajaa naisen hulluuden partaalle. Hän kiipeää vuorelle, pitää vuohta sylissään kuin lasta ja väittää lääkärille, että on nyt raskaana ja tuntenut potkut vatsassaan. Vielä silloinkin kun hän on ollut yli vuoden raskaana ja kantanut kalebassia mekkonsa alla. (Kas, siinä yksi pelastusrengas, tarina jota kertoa itselle selviytyäkseen.) Lopulta nainen tulee oikeasti raskaaksi. Tietenkin.

Tapahtuu myös paljon kummallista dramaattista ja henkilöistä paljastuu ennalta odottamattomia piirteitä. Työnnetään ihmisiä portaista, valehdellaan ja petetään. Poliittinen tilanne kuohuu ja perhe, jonka läsnäolo on jopa tukahduttavaa näin eri kulttuurista käsin, tunkee mielipiteensä joka paikkaan. Lapsia menetetään, mutta lukijana ei ehdi surra, sillä uusi on jo tuloillaan.

Olen hakenut kirjasta jotakin mihin samaistua, jotakin mistä tarttua kiinni, mutta teos on kääntynyt muuksi kuin mitä odotin. Sehän ei ole kirjan syy, että lapsettomuus ilman ilmiselvää ratkaisua ole tyydyttävä tarina.

Lapsettomuuden representaatioita on niin vähän

Bridgerton. Sarja antaa ymmärtää, että nuori, komea ja rikas kaveri ei voi saada lapsia. Pari menee silti naimisiin. Vau. Onko tällä tarinalla todellakin tällainen näkökulma. Lapsettomuusaihe ja vieä miehen näkökulmasta. Sitten selviää, että mies ei voi saada lapsia koska on vihassaan uhannut näin isälleen. Nainen loukkaantuu verisesti. Veriset ovat myös hänen alushousunsa, kun hän joutuu pettymyksekseen ensimmäisen siemensyöksyn sisälleen saatuaan huomaamaan ettei heti kerralla onnistanut. No, onneksi sovitaan ja sitten pian, ehkä jo seuraavien kuukautisten alkamisajankohtaan onni on kääntynyt ja syntyy täydellinen baby boy.

Hart of Dixie. Olen unohtanut vuosien takaisin tuijotussarjani, Sydänmailla, jossa lyhyisiin shortseihin pukeutunut vahvasti meikattu kaupunkilaislääkäri kiputtelee korkeissa koroissaan pitkin Bluebellin maalaiskylää ja vaivaannuttavilla yrityksillään kuulua joukkoon lopulta saavuttaa paikkansa yhteisössä. Katson kolmannen ja neljännen kauden putkeen viitaten kintaalla sille, että kaikki naimakelpoiset kyläläiset ovat olleet keskenään seurustelusuhteissa ja nautin siitä, että asiat saadaan aina ratkaistua. Sarjan loppuvaiheessa alkaa vauvavatsoja näkyä joka toisessa jaksossa. Paikalle ilmestyy kylän vanhemman lääkärin entinen heila vatsa pystyssä ja selviää, että yhden yön juttuhan se siellä kasvaa minimekon alla. Sitten kylän alpakoita omistava nuoripari hakeutuu lapsettomuuden takia lääkärin paikeille. He päättävät jatkaa yrittämistä ja seksin kellottamista vaikka hormoonipistoksista nainen räyhääkin pitkin katuja ja kuljettaa vaunuissaan pientä vuohta (jaa, mistä tämä vuohi taas ilmestyi). Lopulta huomaan, että yhdessä jaksossa nainen vain on raskaana. Sarjan luonteeseen kuuluu, että jokaisessa jaksossa on ongelma josta selvitään. Juurihan sanoin, että pidän ongelman selviämisestä. Ja sitten kylän nuorempi lääkäri, korkkarinainen, huomaakin yllättäen olevansa raskaan aivan odottamatta. Hups.

Minä viihdyin molempien sarjojen parissa, annan seuraavan jakson rullautuu toisen päälle ja siirrän nukkumaannmenoaikaa. Odotan Gossip girl meets pukudraama Bridgertonin jatkoa jo ja Hart of Dixien vuoksi hankin ”salaa” uuden suoratoistonpalvelun josta muistin kertoa vasta kun viimeinen jakso oli katsottu.

Mutta vaikka ne ovat viihdettä, vaikka odottaa väärinkäsitysten jälkeen rakkaudentunnustuksia ja kylän juhlia, tahtoisi joskus nähdä, kuulla ja lukea lapsettomuustarinasta jonka draamankaaren päässä ei aina ole rikkauksilla täytetty kehto. Kaikki onnistuu, odotus palkintaan ja sairaalassa itketään. Ja kaikki on hyvin. Piste. Lapsettomuuden ainoa selviämismuoto on lapsi.

Voihan olla että katson vääriä ohjelmia ja valikoin vain viihteeni väärin

Vai valikoinko?

Adébáyòn kirjassa on miehen lapsettomuustarina, mutta se jää sivuun. Siitä kerrotaan yhdessä kappaleessa kirjan loppupuolella, mutta siinä vaiheessa ongelma on jo selätetty. Lapsi on jo saatu ja nyt painitaan toisenlaisten ongelmien kanssa.

Ainoa jollakin tapaa lapsettomalle lohduttava ja jollakin tapaa samaistuttava tarina tähän mennessä on Virgin River jonka päähenkilö on saanut lapsen, muistaakseni hoitojen myötä, mutta elävää lasta nainen ei koskaan saa käsiinsä. Se koettelee koko liittoa. Ja asiaa käsitellään niin, että päähenkilö käy asiaa läpi, pyrkii elämään sen kanssa. Se ei tapahdu yhdessä jaksossa eikä täysin ole ratkennut vielä toisenkaan kauden lopussa. Koska se on asia jota ei vain ruksita To do -listalta. Ja silti ihmiselle voi tapahtua kaikenlaista, tuon yhden suuren möykyn ei tarvitse kuitenkaan olla kaikki elämässä vaikka se määrittääkin yksilön elämää ja suuntaa. Voi hyvinkin olla, että jossakin tulevassa kaudessa onnellisen lopun ratkaisu on lapsi. En yllättyisi.

Ovathan raskaudet dramaattisia, yllättäviä, hätkähdyttäviä ja ihmeellisiä. On tarinoita jotka loppuvat niin, että kaikesta selvitään saamalla (terve) lapsi. Toivoisin kaikkien tarinoiden päättyvän niin.

Tahaton lapsettomuus on kriisi jonka draaman kaarta hakiessa täytyy nähdä se paljon laajemmassa mittakaavassa kuin yhden jakson tai tuotantokauden mittaisena.

puheenaiheet kirjat leffat-ja-sarjat oma-elama