Tarrakirja
Ne ovat edelleen tallessa. Kaikki tarravihkot joiden pörröisiä, kiiltäviä, hologrammisia ja muovipintaisia tarroja liimasimme kynnen aluset hellinä aina uuteen järjestykseen. Yhä mieleeni nousee yksityiskohtia nukkaisista lahjapaketeista, pienestä nalleperheestä jonka arkkiin kuului jopa pieni punaisella ristillä varustettu lääkelaukku, Spice Girls tikkarien mukana tulleet ja suuoret eläintarrat joilla oli liikkuvat silmät. Vaihdoimme tarroja ja vaalimme niitä. Keräilijän luonteelleni tarravihko oli kaikista tärkein, kirjepapereiden, kiiltokuvien, postimerkkien, kivien ja kirjojen jälkeen.
Olin kyllä sellainen jemmailija, olisin halunnut kaikki arkit ja täydellisinä kokoelmina! Matkalaukkujenkin tarroja ihailin ja samalla mietin, että nyt ne ovat kiinni ja kuluvat. Ja nykyään, onneksi nimenomaan liimaisin kaikki tarrat ja antaisin niiden kulua.
Aikuisen tarravihko
Ystäväni laittaa kuvan ”Rokotettu 2021”. Pieni tarra jonka hän on sanaut kuin kiiltokuvan hammaslääkäriltä. Se on meidän välinen vitsimme. Emme aivan ole päässeet kiinni siihen, miksi jokaisen täytyy ilmoittaa kanavassaan, että on saanut rokotteen. Onko se jännittävää? Kuuluuko johonkin? Vai haluaako viestiä kuinka tärkeää se on, halutaanko sillä levittää turvallisuutta. Rokotepäivitys kertoo siitä, että jotakin tapahtuu. Ystäväni taitaa silti laittaa tarran korkeintaan kukkaronsa korttitaskuun jonne se unohtuu.
Tarra poliisikypärässä. Suvi Auvinen on julkaissut uuden kirjansa, Kaltainen valmiste (Kosmos). Vuoden alussa vegaanihaasteen aikaan aloin seuraamaan Auvista ja vaikka sana ”anarkisti” saa minut ajattelemaan ”en ole itse anarkisti, se on niin radikaali sana”, Auvinen sitä todella on. Häpeilemättä ja ammattimaisesti. Kaltainen valmiste on esseekokoelma jonka kappaleista olen ehtinyt kuunnella kuinka kirjoittaja on päätynyt dyykkaamaan ruokaa, katsellut jouluöinä leffojen jälkeen aikuisempaa viihdettä ja mitä paskaduuni on. Anarkistina Auvinen myös pohtii väkivaltaa. Kuinka anarkistin tarra on väkivaltaa, kuinka poliisikypärän Punisher-tarra taitaa olla ”jonkinlaista huumoria”. ”Vallattomia esseitä” kustantamo mainostaa. Vallattomalla ja vetävällä tyylillä kirjoitettu, asiaa jonka eväät kirja kuitenkin jättää lukijan käsiin. Kuunnellenkin menee mukavasti.
Museovierailu. Porvoon museolta ei tarroja irronnut, mutta olipa mukavaa vilauttaa museokorttia. Yleensä päivän värillä varustettuun tarraan kiinnittyy hiuksia, joka ärsyttää, mutta muuten tarran saamisessa on jotakin hilpeää. Saisipa pian taas monia tarroja! Vaikka yleensä en niitä säilytäkään, Amos Rexin Egypti-näyttelyn jälkeen liimasin tosin omani ja kaverin tarran mustaan vihkooni talismaaniksi tärkeiden ajatusten suojelua ajatellen. Egypti sai mieleni kohisemaan enkä meinannut ymmärtää, että neljä tuhatta vuotta sitten joku jaksoi nakutella niin pikkutarkkoja kiviesineitä joista tarkasteltiin aikaa. Aloin jopa kuunnella ”en koskaan kirjaa” eli Sinuhe Egyptiläistä.
Postimerkit. Ostin kirjepaperia ja olen lähetellyt kortteja. Kaipaan postimerkkien röpöreunaa, mutta en liiman makua jonka liukkauden voi yhä muistaa. Aina kun ostan postimerkkejä, kauhistelen tietysti niiden hintaa, haluan aina valita jonkun kivan arkin. Ei tässä kovin kauaksi lapsuuden tarraintoilusta ole päästy. Olen vain onneksi hieman oppinut, että tarrat ovat käyttöä ja jakamista varten.