Tag: kirjoittaminen

Sanotaan että korkeanpaikankammoiset kokevat järjenvastaista tunnetta, että esimerkiksi Puijon torniin kiivetessään vain hyppäisivät alas. Seisoisivat täysin tukevasti kahdella jalallaan (olivat ne rupiset asfaltinpolttamat sandaalijalat eli kesäjalat tai tukevien lenkkareiden syleilemät jalat) ja nojautuisivat yli. Huolimatta lasista, huolimatta älyttömyydestä. Korkeus tekee kummia asioita. Se saa tuntemaan, että hallinta väreilee jossakin lähettyvillä, mutta kuitenkin erillisenä itsestä. Tai […]

”Aina jotain jää”, pohdiskelin vasta. Enkä puhu siitä tavasta kuinka jätän vierailulla aina jonkin konkreettisen asian. Hiusharjan, silmälasit (sitä tapahtuu harvemmin nykyään kun en juuri ole enää ilman), pyyhkeen tai collegelappuhaalarit. Vaan siitä kuinka minuun on jäänyt, iskostunut, tarttunut, muista jotakin ilman että olen ihannoivasti ja aktiivisesti halunnut imeä jostakusta valovoimaisesta ihmisestä piirteitä. Ikäänkuin jonkun […]

Kun kohtaamme muita ihmisiä, sirottelemme osia itsestämme kuin tomusokeria. Välillä tuuli tarttuu kevyeeseen kerrokseen niin rajusti, ettei meistä jää selkeitä jälkiä. Toisinaan muistamme läheisen ystävän, kun hänen lemmikkinsä pitkiä valkoisia karvoja löytyy vielä monen pyykkikerran jälkeen mustista sukista. Yksi lumenvalkea karva saa meidät muistamaan sen miksemme itse ota koiraa, mutta myös ne kerrat kun istuimme […]

En osaa lukea kämmenviivoja. Elämänviivoja, onnellisuuden ennusteita tai lapsia. Mutta kädet kiehtovat tarinankuljettajina valtavasti. Ei niinkään ne uurteet jotka vahvistuvat käsien painuessa nyrkkiin, pidellessä ostoskassia, puristaessa balettitankoa tai hapuillessa ystävän kättä. Vaan sormusten jättämiä painaumia. Arpia kun kaatui uudella pyörällä tai leikkasi ohi purjosipulin. Kovettuneita sormenpäät jotka ovat pidelleet kitarankieliä paikoillaan. Nypittyjä kynsinauhoja hermostuessa. Pienet […]

Kaivelin vanhoja tekstejä ja löysin puoli sivua banaaneja. Banaanit, lapsille ja nirsoimmillekin (paitsi ks. alla..) sopiva maku. Niin neutraali että saako sen narusta jotain asiaakin? Eskarilaisena valmistin äidille lahjaksi banaanikorvakorut. Vuosia myöhemmin tajusin, että ne olivat melko karu näky ja ymmärsin että aikuisen pikkutuhman mielen vuoksi ne sopivat ennemminkin polttareille kuin hellemekon kaveriksi. Minulla on […]

Blogin nimi voisi oikeastaan olla ”Ylivuotokattila”. Suuri, pulleamahainen musta rautapata, ehtaa Milla Magiaa. Millan tyyli on oikeastaan ollut aina melko tyylikäs. Ankkalinnan Posh Duck. Pukisinko tänään pienen mustan Guccin mekon, Guccin pikkumustan vaiko sittenkin sen mustan mekon Guccilta. (Kuutelin juuri äänikirjana Spice Girls -kirjan, ainoa yhtye jota olen todella sydämeni pohjasta ja seinien täydeltä fanittanut, […]

Meri on minusta aina ollut jollakin tapaa pelottava ja vieras. Vai onko se äitini ajatus merestä? Olenko adaptoinut taas jonkin hänen ajatuksistaan huomaamattani omaksi. En aina muista asuvani lähellä merta ja lisäksi vihaan Helsingin tuulta. Monestikohan olen sen todennut, mutta vihaan, todella vihaan niin vähiä asioita, että on jopa hieman puhdistavaa käyttää sanaa. Huudan usein […]

”Olet elämyshakuinen”, sanoi puoliso kulkiessamme luontoreitin meren pauhunnasta metsään ja sieltä lopulta kallioille Suomen eteläisimpään kärkeen. Yritin tapani mukaan esittää huomiotaherättävän välinpitämätöntä, mutta suupielet paljastivat kuinka niitä kutkutti. ”Mutta semmosella helpolla tavalla”, hän lisäsi ja otti kainaloon. Hymyili myös. Oli totta että olin elämyshakuinen. Halusin ostaa Tallinnassa vesilasissa tarjoiltua perunasalaattia, koska se oli perinteistä Virossa. […]

Keltainen on pitkästyttävä väri. Keltainen on loppumatonta aurinkoa, pääsiäistä, iltapäivää ja munankeltuaista, uhkarohkeaa liljaa, joka uskaltautuu kyllä tunkeutumaan lumen läpi mutta väsähtää kuitenkin, ennen kuin kevät on kunnolla alkanutkaan. Keltaistakin hän näki vain yhden unen, ja sen unen kaltainen oli himmeää, sakraalia, syksyistä sävyltään.                                                                                                                                                  Pirkko Saisio, Pienin yhteinen jaettava Olen Pirkko edelleen eri mieltä […]

Koti on täynnä reittejä jotka ovat niin tuttuja ettei tasaisen tiiviiksi tallattua polkua huomaa vaikka selvästi niiden reunalla kasvaa korkeita heinänkorsia jotka saavat olla rauhassa. Pienessäkin asunnossa on nurkkia joissa kulkee vain kevyt pöly. Koskematta juurikan lattiaa hattaran painoa enempää. Vaihdamme järjestystä ja yhtäkkiä ahtaaksi käynyt kulma on vapautunut, siinä virtaa, jos ei energia, niin […]