Blogit pullistelevat herkullisia pääsiäisen lammas- ja rahkareseptejä. Ruokaa on laitettu ja syöty. Tänä pääsiäisenä minä tein niistä vain toista: söin. Söin kuitenkin onneksi sen verran paljon, että on jotain kerrottavaa.

Olimme mieheni kotiseudulla Burgundissa. Tavoitteena oli nauttia mahdollisimman paljon ruoasta ja viinistä. Tavoitteen voi sanoa toteutuneen. Tuhatkertaisesti.

Ensimmäinen kuvakaksikko on herra Georges ”kolmen tähden mies” Blancin ravintolasta pienessä Vonnasin kylässä. Matkalla Genevestä kohti määränpäätämme söimme lounaan tähtiravintolan bistro-sisaressa, joka tarjoili huolella tehtyä mutta naapuria rennompaa ruokaa. (Konsepti lienee rantautumassa meille Suomeenkin). Ruoka oli reilua ja hyvää, ja tarjoilukin. Kylä itsessään oli aikamoinen ruokadisneyland pormestarinaan itse herra keittiömestari. Ympäristö oli rakennettu kulissimaiseksi rikkaiden turistien rysäksi helikopterikenttineen. Onpa kaveri saanut alueen rakentamaan ylimääräisen liittymän valtatieltä kyläänsä. Ruokailun jälkeen kipitimmekin nopeasti takaisin autollemme ja lähdimme kohti autenttisempia kyliä.

Alakaksikko edustaa kahta ranskalaista asiaa, jotka ovat vieneet sydämeni (noh, kuvissa hiippailevan karvakäden lisäksi). Rakastan lihapateita. Kuorella tai ilman. Possusta tai kanista. Lehmästä tai villisiasta. Pähkinöillä tai persiljalla. (Kyllä, jopa persiljalla.) Ja sitä,  ettei tarvitse olla kummoisessakaan syöttölässä, niin pöytään tulee keittiön tervehdykset alkuun, yleensä toinen toistaan kekseliäämpiä.

Yövyimme mieheni tädin maalaistalossa, hurmaavassa 1780-luvulla rakennetussa kivitalopihapiirissä. Hänellä on kolme kanakaveria, jotka pötkyttelevät pesäänsä 5 munaa kahdessa päivässä. Saimme – kaupunkilaiset, eksotiikkaa hakevat – noukkia ne pesästä. Siinä ne nyt lepäävät kädessä, juuri niin lämpöisinä kuin ne äsken maailmaan saatettiin.

Olen kuullut legendoja ”Suzannen vapaana elävien kanojen kananmunista tehdystä briossista, joka on ihan kirkkaan keltainen”. Joojoo, aika kultaa muistot ja kaikki on kauniimpaa etäältä, pyöräyttelin silmiäni. Mutten pyöräyttele enää. Tervetuliaisiksi oli leivottu valtava briossi, joka oli niin keltainen, etten ole aiemmin nähnyt. Sahrami-arveluilleni naurettiin. Oli pakko myöntää, että ehkä ne keltuaiset sitten ovat keltaisempia. Aamisella briossia kastettiin kahviin, joka  juotiin uima-altaista. Suzanne-täti – my kind of coffee drinker.

Fabienin ja suvun kotiseutua halkoo Saône-joki. Toisella puolella jokea on Burgundin viinialue, toisella puolella Burgundin alueella osin oleva Bresse, jossa viiniä ei näy. Siellä kasvatetaan sinijalkaisia, vapaana kasvavia Bressen kanoja, vuohia (=pieniä sympaattisia juustoloita siellä täällä peltojen keskellä), maitokarjaa ja Charolle-nimisestä kylästä kotoisin olevaa charolais-lihakarjaa. Bressen kana on taivaallista, etenkin uunissa paahdettuna ja perunapedillä, joka muhii kananrasvassa syntisen hyväksi.

Kaverien kilohinta meillä liikkuu 40 euron tienoilla silloin, kun niitä sattuu pakastettuna näkemään, enkä ymmärrettävistä syistä saa herraa sellaista täällä ostamaan. Niinpä yhtenä iltana tädin uunissa paahtui yksi noista kavereista: 12 euron kilohinnalla piti päästä kanaa kokkaamaan. Possun jaloista en kokkaillut, tai lehmänkään. Jonain päivänä haluan kokeilla niitäkin.

Kävimme pyörähtämässä myös mieheni isän ystävän viinitilalla lähikylässä. Pääsimme kellariin, kun nätisti pyydettiin. Ostimme myös laatikollisen punaista 2009-vuosikertaa, joka jäi tädin kellariin kypsymään. Ja se kellari oli kuulkaa täynnä aarteita jo valmiiksi. Kuten esimerkiksi kymmenittäin magnum-punaviinejä alkaen 80-luvulta. Ne ovat säilyneet, kun niin isoa pulloa ei ole viitsitty avata. Saatamme viitsiä tulevaisuudessa.

Burgundissa on syöty aikojen halki sammakonreisiä ja vielä 60-luvulla suuri osa kaikista sammakonreisistä oli tältä alueelta. Nykyään niitä ei saa enää paikallisena lainkaan, vaan perinneherkku on tuontitavaraa Unkarista tai Turkista. Niitä mekin tilasimme, jotta pääsen maistamaan. Hyvää oli, voissa ja valkosipulissa uitettuna.

Jos ammu on kaksivärinen, tietää olevansa tekemisissä maito- eikä liharotuisen kanssa. Nämä utaleet maitoutareet asettuivat riviin kuvattavaksi. Charolaisista olisin kuvan halunnut, kun näyttävät nautamaailman bodybuildereilta, mutta ne vain mulkoilivat minua kauempaa tylysti, eivätkä suostuneet kuvaan. Ei väkisin, sanon minä ja päätän tämän raporttini näiden lempeisiin katseisiin.