En VIELÄKÄÄN tiedä, mikä haluan olla isona!! (1/2)
Onkohan tässä nyt kriisin paikka?
Tämä on stressannut minua oikeastaan niin kauan kuin muistan. Kun olin vielä pienen pieni tyttö, joku ensimmäisen kerran esitti minulle tämän ison kysymyksen: mikä sinusta tulee isona? En saata muistaa, mitä tuolloin vastasin, mutta ei ollut kyllä pienintäkään hajua.
Oikeastaan siitä lähtien olenkin tuntenut oloni enemmän tai vähemmän surkeaksi, koska minulla ei ole ollut kysymykseen vastausta. Ehkäpä kysymys oli tuolloin ihan leikkisästi esitetty. Ehkä aikuisista on toisinaan hauskakin udella näitä jo hyvin varhaisessa vaiheessa ihan vain kuullakseen pienten lasten hassuja ja monesti riemastuttavan viihdyttäviäkin vastauksia. Varmaan tämän oli tarkoitus olla ihan harmitonta. Minä otin tiedustelut kuitenkin vakavasti. Jo tuollainen kysymyksen asettelu antoi ymmärtää, että minun pitäisi tietää. Mutta en tiennyt. Vuodet sen kuin vierivät enkä tullut asian suhteen yhtään valaistuneemmaksi. Se oli turhauttavaa ja oikeastaan aika pelottavaakin: mitä jos en koskaan omaa juttuani keksikään?
Jo tuolloin tunnistin kyllä tykkääväni eläimistä hurjasti, mutta monet ilmeiset vaihtoehdot kuten eläinlääkärin tiesin itselleni sopimattomaksi: ei minusta ole avaamaan eläintä edes hoitotoimenpiteenä. Piikittäminenkin tuntuisi epämukavalta ajatukselta, eläimen tai sitten ihmisen. Puhumattakaan sen viimeisen piikin antamisesta. Joskus ihmiset vievät terveitäkin lemmikkejään lopetettavaksi. En halua tehdä sitä. Ei minusta ole siihen eikä se ole minulle unelmaa. Jonkin sortin eläintenhoitaja kuulostaa minulle kivemmalta. Onhan minulla sitten ollut näitä villejäkin haaveita kuten lähteä Afrikkaan hoitamaan loukkaantuneita kissapetoja! Taitaapa jäädä haaveeksi tämäkin, mutta onneksi minulla sentään tätä nykyä on kaksi ’kissapetoa’ kotona.
Lapsetkin ovat mielestäni kivoja ja monet koulun työharjoittelut suoritinkin päiväkodeissa. Tästä huolimatta kasvatustieteet eivät kuitenkaan ole alkaneet erityisemmin vetää puoleensa.
Peruskoulusta jatkoin sitten suoraan lukioon ihan vain, kun en keksinyt oikein muutakaan. Mielessä ei ollut mitään tiettyä alaa, joka olisi erityisesti kiinnostanut, joten oli helpompi viivyttää erikoistumista mihinkään. Lukiossa suosikki oppiaineeni olivat biologia ja äidinkieli. Minulle on suotu jonkin sortin lahja kirjoittamiseen ja tekstin tuottaminen luonnistuu minulta yleensä verrattain helposti. Lukiossa leikittelinkin ajatuksella, että minusta tulisi toimittaja tai kirjailija. Unelman kanssa oli kuitenkin pieni ongelma: äikän kirjoitukset menivät aivan penkin alle. En jotenkin osannut käsitellä asiaa tai lopulta koskaan tehnyt asialle mitään. Minä lamaannuin ja halusin vain työntää asian äkkiä pois mielestäni kokonaan. Oli kai muka jotenkin kiire valmistuakin.
Vielä tänä päivänäkään en osaa sanoa, mitä oikein tapahtui minulle äidinkielen kirjoituksissa. Oliko tilanne minulle vain niin hermostuttava, että pää ei toiminut normaalisti? Oliko minulla liian kovat paineet huippu suoritukselle, koska minuun kohdistui odotuksia ? Jopa äidinkielen opettajani, se suosikki openi, oli sanonut odottavansa innolla ja suurella mielenkiinnolla äidinkielen kirjoituksiani. Kyllähän sitä itsekin odotti juuri tämän suhteen itseltään paljon. Rakastin äidinkieltä, jopa kielioppia, ja aina sain kiitettäviä. Kirjoittaminen oli minun juttuni. Se yksi asia, missä olin luonnonlahjakkuus ja oikeasti hyvä. Se yksi oppiaine, joka todella minulle merkitsi.
Kun sitten niin sanottu h-hetki ja näytönpaikka koitti, en kuitenkaan loistanut. Kirjoitin B:n. Rehellisesti sanottuna en edes käsitä, miten se on mahdollista. Hetkeäkään en ajatellut kuitenkaan kyseenalaistaa saamaani arvosanaa, sillä olin tuntenut sen kirjoittaessani itsekin: kirjoittaminen oli ollut täysin pakotettua ja väkinäistä. En kokenut, että minulla olisi ollut aiheestani mitään sanottavaa. Arvosana oli varmasti ihan ansaittu. Se oli heikko suoritus ja ennen kaikkea minulta aivan ala-arvoinen. Kiitin vain Luojaani siitä, että se suosikki openi, joka minua aina kannusti ja minuun uskoi, oli juuri ehtinyt jäädä eläkkeelle eikä ollut todistamassa tätä kipeää fiaskoa!
Tiesin kyllä, että kiinnostavien jatko-opiskelupaikkojen ovet pysyisivät minulta suljettuna tuon äikän B:n takia. Jostain kumman syystä vasta paljon myöhemmin aloin ylipäätänsä miettimään äidinkielen kirjoitusten uusimista. Muun elämän keskellä se kuitenkin jäi. Unelma kirjailijan urasta muutenkin kaatui pian jo omaan mahdottomuuteensa: eihän minulla ollut edes ideaa kirjan aiheeksi!
Ja sitten oli vielä se luento. En kuolemaksenikaan muista, kuka oli tämä kirjailijavieraamme, mutta hän kuitenkin romutti romantisoidun haaveeni kirjailijana toimimisesta. Mies oli lievästi sanottuna kyynikko ja ehkä aavistuksen katkerankin oloinen kaveri. Hänen kuvauksensa tuosta maailmasta ja sen realiteeteista lannisti minut ja sai vakuuttumaan, ettei se olisi minua varten tai ylipäätänsä ollenkaan sitä, mistä olin haaveillut. Varmasti osittain kyseessä oli ihan rehellinenkin reality check kirjailijoiksi haaveileville, mutta toisaalta ei hän kyllä ollut meille kummoinenkaan innoittaja tai rohkaiseva esikuva.
Siitä huolimatta otin hänen puheensa jokseenkin raskaasti. Ehkä eniten minua masensi tämä ymmärrys, että kirjoittamisessa on kyse bisneksestä siinä missä aivan missä tahansa muussakin. Se on monin tavoin hyvinkin raadollista, se on täysin laskelmoitua ja kaupallista. Menestysromaanille on selkeä kaava, jota tulee noudattaa. Minun silmissäni kirjailijat olivat olleet enemmänkin taitelijoita. Omat kirjoitukseni kun olivat sieluntuotoksia ja monesti kirjoittaminen oli minulle tämä lähes hengellinen kokemus, jossa yhtäkkiä sanat vain vaativat päästä paperille ja minä kirjoitan kynä sauhuten tuotoksena sitten valmis runo tai laulu tai mitä ikinä. Kuulosti siltä, että tullakseen menestyväksi kirjailijaksi, minun täytyisi ensin hintana siitä unohtaa kaikki periaatteeni, intohimoni ja myydä sieluni. Siinä kohtaa tämä unelmani lakkasi olemasta unelmani.