Kehoni tarina & oma kehonkuva: vauvasta lukioon

Ensin keskityin tosi paljon blogiin ja instagramiin. Sitten tuli vielä yövuorot, ylityöt ja karmein flunssa, mitä mulla on ollut vuosiin. Näiden takia olen jättänyt painonpudotuksen suosiolla tauolle enkä ole itseäni siitä edes oikeastaan ihmeemmin moittinut.

Voisinko olla kovemmassa kunnossa? Todellakin. Voisinko syödä vieläkin terveellisemmin? Varmasti. Tarvitseeko mun olla kovemmassa kunnossa ja syödä vieläkin terveellisemmin? Ei välttämättä. Koen voivani melko hyvin. Olen juuri nyt onnellinen ja varsin tyytyväinen itseeni ja elämääni ja haluan siitä vain nauttia, kuten myös tästä kesästä! Jos siinä sivussa onnistun painoa myös hiukan karistamaan, niin aina parempi! Yleensä multa kesäisin painoa vähän putoaa.

Muutaman kilon karistaminen ei oikeastaan tule muuttamaan mitään

En usko, että tämän nykyisen extrapainon pois karistaminen oikeastaan lopulta tulee muuttamaan kohdallani paljonkaan. Oikeastaan se tulee muuttamaan aika vähän. Tuskin laihtuminen tuo mitään uudenlaista autuutta tai onnea. Onneksi sitä en siltä odotakaan. En usko, että elämäni tulee mullistumaan tai muuttumaan ratkaisevasti paremmaksi. En odottele tässä sitä päivää, että ”no sitten voin olla tyytyväinen itseeni ja elämääni” ja minusta tämä onkin valtavan tärkeää. Se olisi nimittäin silkkaa itsepetosta.

Tiedän tämän siitä, että olen lähestulkoon koko elämäni elänyt ollen enemmän tai vähemmän tyytymätön omaan painooni ja kokenut, että minulla on sitä ihan liikaa – ja kuitenkaan samaan aikaan lähes koko elämääni minulla ei ole ollut mainittavaa ylipainoa.

Painosta murehtiminen alkoi jo varhain

Elämässäni löytyy ihan vain pari ajanjaksoa, joissa en painoa oikeastaan miettinyt. Ihan pienenä lapsena tuskin mietin. Kouluikäisenä alkoi se murehtiminen ja tyytymättömyys omaan kehoon. Tuohon aikaan puhuttiin kohdallani pienestä lapsen pyöreydestä, josta aivan hyvin olisi voinut olla murehtimattakin, sillä se oli vain sitä: lapsenpyöreyttä. Sitten tuli aina kasvupyrähdys, jonka myötä olin taas varsin sopusuhtainen ja varmasti sitä paitsi täysin normaalipainoinen. Tämän huomaa niin selvästi katselemalla vanhoja valokuva-albumeita. Tyhmää olisi ollut tehdä siitä ajoittaisesta pienestä lapsenpyöreydestä ongelmaa, kun se asia ratkesi aina itsekseen täysin luonnollisesti kasvun myötä. Turhaa pahaa mieltä murehtimisesta vain olisi koitunut.

Kauneusihanteeni oli aivan vinksahtanut

Murehtiminen toden teolla alkoi tosiaan kouluikäisenä. Hulluinta oli se, että tuohon aikaan ihannoin niitä kaikista laihimpia luokan tyttöjä, joista ainakin osalla ihan tiedettävästi oli todellisia ongelmia jo alipainonsa kanssa. Jostain oli päähäni tullut tämä vinksahtanut ajatus siitä, että tuo on juuri hyvä, tuo kaunista ja vertasin itseäni heihin tuntien oloni umpikurjaksi ja rumaksi läskiksi, koska ulkomuotoni oli aivan toisenlainen. Minulla oli sitä lapsen pyöreyttä kasvoissa. Ja ajoittain minulla oli tämä soma, pieni lapsen pömppömasu. Masu ei ollut litteä enkä ollut muutenkaan tosi kapea, vaan masu oli tämä pieni kumpu. Tämä ahdisti minua. Tunsin, että minussa on kaikki väärin ja pielessä.

Luonnollinen murrosiän vartalonkehityskin tuntui häiritsevältä

Aloin saamaan naisellisia muotoja ensimmäisten joukossa. Tämähän on aivan yksilöllistä, missä vaiheessa kehitys kenelläkin tapahtuu, ja silloin, jos on alipainoa (josta minulla ei ollut koskaan ongelmaa), silloinhan se varmasti viivästyy tai pysähtyy. Minun jalkanit eivät olleet pitkät, kapeat tikut, mitä olisin niiden toivoinut olevan. Olen lyhyehkö ja kun jalkani vielä naisellisesti täyttyivät, sain selkeät pohkeet. Minusta ne olivat tavattoman paksut ja kauheat pökkelöt. Tämä oli siis ala-asteella.

Samoin myös sain rinnat. Olin ystäväpiirissäni ensimmäisiä, joille sellaiset ilmestyivät. Minusta se oli ihan kamalaa. Muistan itkeneeni suihkussa koittaen painaa pikkuisia tissejäni takaisin sisään. Halusin niiden katoavan niin kuin ne olivat ilmestyneetkin. En halunnut niitä saakelin outoja ulokkeita! Halusin olla mahdollisimman littana niin kuin kauniit tytöt sen aikaisen kokemukseni ja käsitykseni mukaan aina olivat.

Mistä ihmeestä tämä luulo oli minulle tullut? Johtuiko se parhaasta ystävästäni, joka oli pitkä, laiha tyttö? Minä ihailin häntä. Minun silmissäni hän oli täydellinen ja juuri, mitä pitääkin olla. Vai johtuiko se siitä, että vaikutti siltä, että ne suositut tytöt olivat laihoja? Vai johtuiko se siitä, että mallit ovat pitkiä ja laihoja (ja yleinen ajatus on, että mallit ovat kauniita) eikä siinä maailmassa paljon muotoja nähdä? En todella osaa sanoa. Olin joka tapauksessa todella tyytymätön omaan kehooni ja häpeilin sitä.

Samaan aikaan tämä paras ystäväni taas kadehti kuollakseen minun kehoani. Hän haaveili siitä, mitä minä inhosin. Hän kahdehti sitä, kuinka minussa oli naisellisia muotoja. Minulla oli pohkeet, lantiota, rinnat. Hän taas kipuili paljon sen kanssa, että häneltä nämä silloin vielä uupuivat. Mietin aina tosi typerästi, että olisin koska vaan paljon mielummin liian laiha kuin liian lihava. Ikään kuin se olisi jotenkin suvaittavampaa. Lihavuus oli minusta vaan kauheinta – vaikka siis enhän edes ollut ihan oikeasti mikään lihava!

En ollut henkisesti valmis vartaloni alkaessa muuttua naiseksi

Omalla kohdallani keho kehittyi nopeammin kuin mieli. Olin vielä hyvin lapsenmielinen, kun rinnat kehittyivät ja kuukautiset alkoivat. Henkisesti en todellakaan ollut kypsä ikäisekseni. Mieli oli vielä lapsen, kun kroppa alkoi jo muuttua naiseksi, ja se oli melko ahdistavakin kokemus. En koskaan osannut ajatella, kuinka ikävää ja ahdistavaa sekin olisi ollut, jos minulla olisi ongelmana alipaino ja sen puolesta perässälaahaava vartalonkehitys. Silloin ennemmin tai myöhemmin olisin alkanut murehtia siitä, ettei minulla ole niitä naisellisen pehmeitä muotoja.

Muodot olivat minulle itsestäänselvyys ja jotain, mitä en olisi halunnut silloin, kun ne alkoivat ilmaantua. Kun valtaosa tytöistä alkoi kehittyä samaan tapaan kuin minäkin enkä takuulla erottunut enää joukosta, minua lakkasi häiritsemästä tämä vartalon muutos lapsesta naiseksi. Lakkasin kiinnittämästä siihen lähinnä huomiota. Se tuntui neutraalilta asialta siinä vaiheessa; vieläkään se ei ollut mitään, mikä olisi minusta ollut upeaa tai mistä olisin tuntenut iloa ja ylpeyttä ja osannut nauttia. En vain ollut valmis muuttumaan naiseksi.

En tajunnut olevani hoikka!

Olin aina tosi epävarma itsestäni ja ulkomuodostani. Yläasteen alusta lukion puoliväliin olin ihanteellisissa mitoissani. Olin hoikka, nätti, hyvännäköinen, fyysisesti melko hyvässäkin kunnossa. Pyöräilin tosi paljon ja lujaa. Minusta se oli yksinkertaisesti hauskaa. Vatsalihaksia vetelin menemään älyttömiäkin määriä välillä kuin vettä vain. En niinkään, koska olisin ollut koskaan mikään treenihullu. Muistan vain välillä kokeilleeni huvikseni, paljonko saisin menemään ja paljon meni. Silloin tein myös miesten täyspunnerruksia, en naisten kevennettyjä. Siinä vain ei ollut ongelmaa. Minusta ne oli jotenkin simppelimpiä.

Sääli vain, että itsetuntoni oli tavattoman heikko. En kokenut olevani yhtään upea, en kaunis tai nätti. En herran jestas oikeasti tajunnut edes, että olin hoikka! En sittenkään, vaikka minulla oli xs-kokoisia paitoja, jotka eivät kiristäneet ja joista en pursuillut. Välillä saatoin ostaa itselleni mieluisan söpön paidan lasten puolelta! Ja silti en hahmottanut tai kokenut olevani hoikka tyttö! Tuo on ainut aika elämässäni varhaislapsuuden lisäksi, kun en erityisemmin murehtinut painoa, en vain ajatellut asiaa ollenkaan tai kokenut olevani lihava.

Kun olin hoikka ja upea, silloin olo oli neutraali ja mieli vapaa keskittymään muihin asioihin kuin painoon. En todella saattanut silloin tajuta ja kokea, että näytin oikeasti hyvältä. En todella ymmärtänyt ottaa siitä kaikkea irti, että oli kroppa mihin vain ja olisi voinut korostaa sitä ja leikitellä erilaisilla tyyleillä. Tämä ymmärrys meni minulta ohi tyystin. Se oli jotain, mitä en tiedostanut ja mihin en kiinnittänyt huomiota. Sen tiedostin sitten kyllä, jos minussa oli joku grammakin ylimääräistä ja se aina heti vähintäänkin kymmenkertaistui omassa mielessäni!

Painoa alkoi salakavalasti kertyä

Seuraavan kerran havahduin sitten havainnoimaan painoani jälleen kerran taas negatiivisesti tyytymättömyyden, ahdistuksen ja murehtimisen merkeissä, kun olin lihonnut ehkä viitisentoista kiloa siitä xs-tytöstä. Havahduin muutokseen vasta, kun painoa oli kertynyt siis aika reippaastikin. Sitten olinkin jo aika shokissa. Olin jo alkanut pitää sopusuhtaisuuttani ja hoikkuutani itsestäänselvinä, sillä ne olivat lopulta täysin luonnollisesti saavutettu ilman tavoittelua ja niitä oli ylläpidettykin tovin ilman mitään tietoisia ponnisteluja. Sitten uudenlaisen elämäntilanteen myötä aloin liikkua vähemmän ja herkutella enemmän – ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Kun havahduin tähän muutokseen, tunsin olevani todella lihava ja vastenmielinen ja häpesin ulkomuotoani. En voinut sietää kuvajaistani. Minusta ei saanut ottaa kuvia. Piilottelin itseäni peittävien ja väljien vaatteiden alla. Eniten maailmassa minua inhottivat reiteni ja kaksoisleuka. Silloinkin olin varmaan kuitenkin vielä normipainoindeksin rajoissa tai ainakin melko lähellä enkä niinkään se tosi lihava, joksi itseäni ihan tosissani luulin.

jatkuu…

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *