Kehoni tarina ja oma kehonkuva: tänä päivänä

jatkuu…

Edellisessä osassa jaoin kehoni tarinan ja oman kehonkuvani (hivenen vinksahtaneen) kehityksen vauvasta lukiolaiseksi. Tässä osassa tarkastellaan ajatuksiani ja tuntemuksiani omasta vartalostani tänä päivänä.

Nyt lihavampana kuin koskaan enemmän sujut ulkomuotoni kanssa

Nyt katsoessani kuvia menneiltä ajoilta huomaan, että tilanne ei ollut ollenkaan silloin niin paha, mitä tunsin sen olevan, enkä näyttänyt todellakaan vielä miltään lihavalta! Sitä minä kuitenkin ihan todella tunsin olevani. Siitä vielä vuosien varrella lihoin 10 kg. Ja siitä vielä lopulta 10 kg, kunnes olin saavuttanut nykyisen painoni ja kokoni.

Mielenkiintoista on, että en koe nyt olevani niin järkyttävän inhottava ja lihava ja epäviehättävä, mitä koin olevani 20 kg ja 10 vuotta sitten. Koskaan en ole ollut näin rehevässä kunnossa kuin nyt, tämä on se kaikkien aikojen aallon pohja – ja olo ei kuitenkaan ole vastaavasti sen mukainen.

Näytänkö mielestäni tosi hyvältä? No en. Näytänkö ihan kamalalta? En mielestäni. Ihan ihmiseltä näytän. Hiukan lihavalta, joo, mutta ei sekään ole maailman loppu.

Huolimatta siitä, että painon mukaan tämä on kirkas aallonpohjani, itsetuntoni ei koskaan ole ollut parempi. Tämä on jännä yhdistelmä. Olen siis saavuttanut sen ihmeellisen tilan, missä itsetunto ei juurikaan ole riippuvainen painosta. Hallelujah!

Näin sen pitää ollakin. Totta kai liikalihavuus on terveyshaitta ja -riski ja tietysti itsestään kannattaa pitää huolta. Silti en näe mitään syytä, miksi itseensä ei voisi olla aina tyytyväinen ja rakastaa itseään sellaisena kuin sillä hetkellä on. Sitä sen hyväksynnän taas ei tarvitse tarkoittaa , että minä nyt olen lihava ja aina tulen olemaan, minun pitää vaan olla itseeni tyytyväinen tällaisena, en saa haluta vähentää painoa tai näyttää paremmalta.

Totta kai painoa saa haluta vähentää ja jos se painoindeksinkin mukaisesti käy järkeen, niin mikäs siinä! Itse olen jonkin verran jokaisessa koossani (myös siis nykyisessä ylipainoisessa) törmännyt siihen, että ihmetellään, miksi minä haluan laihtua, en minä vielä mikään lihava ole.

Ei pidä ajatella, että on tyytyväinen sitten kun

Kuitenkin siis juuri se, että turha kuvitella painon tai minkään muun kanssa, että olen onnellinen sitten kun. Olen tyytyväinen itseeni sitten kun… Onni ei toimi niin. Sitä voi vain olla. Ja olla onnellinen ja kiitollinen ja nauttia elämästään – tässä ja nyt eikä vasta sitten kun. Sitten kun -ajattelu on silkkaa itsepetosta. Aina tulee jotain uutta, mitä tavoitella ja haikailla. Tyytyväisyys ei saa olla siitä riippuvainen. Nykyiset liikakiloni eivät tosiaankaan estä minua olemasta onnellinen!

Lapsena ja varhaisteininä minulla oli tosi vinksahtanut kuva siitä, miltä eräänlainen ihanne näyttäisi. Silloinen ihanteeni tarkoitti käytännössä alipainoa, joten onneksi en ollut sitä, mitä olisin kipeästi halunnut olla! En edes ymmärtänyt sitä, kuinka epäterve kauneusihanne minulla olikaan. Kauneusihanne muuttui kyllä siitä terveempään suuntaan, mutta itseni näin aina silti kuin jonkin vääristävän lasin lävitse. Se, miten jotenkin kummallisesti olen koko elämäni nähnyt ja kokenut itseni paljon lihavammaksi, mitä todella olenkaan, olisi aivan hyvin voinut johtaa syömishäiriöön. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Toisin kuin tyttösenä kuvittelin, se ei olisi ollut ylipainoa parempi vaihtoehto, päinvastoin: se olisi ollut jo vaarallista, kun taas ihan lievä ylipaino ei niinkään.

Kehokuvan vääristymä on pienentynyt tai poissa

Tuntuu siltä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni näen itseni kuta kuinkin sellaisena kuin olenkin. Melkein kolmikymppiseksi asti on kuin olisin itseäni tarkastellut aina näiden lasien lävitse, jotka lisäävät minulle aina 10 – 15 kg.

Nyt näen itseni ilman vääristymää tai ainakin vääristymä on aikaisempaa pienempi. En myöskään ole niin armoton ja julma itseäni kohtaan. En inhota enää itseäni. Ja kun painoa vähän tästä lähtee, voin oikeasti jopa saavuttaa sen ihmeen, että olen kroppaani ja siihen, miltä näytän, tyytyväinen.

Miltä minä sitten haluan näyttää ollakseni tyytyväinen ja todella viihtyäkseni kehossani? Ei minun tarvitse olla edes hoikka. Eikä minun todellakaan tarvitse olla mikään super hottis ja häikäisevän kaunis. Miksi tarvitsisi? Tavallinen ihminen kai saa näyttääkin ihan tavalliselta – ja silti voi olla ihan nätti ja sievä. Sisäinen kauneus on minulle kuitenkin tärkeintä ja hyvä joukko muita asioita ennen ulkonäköä. En näe syytä, miksi minun pitäisi ollakaan mikään katseenkääntäjä, timmi mimmi ja tosi fit. Sellaisen voin surutta jättää muille. Oma intohimo ei siihen riitä.

Vaikka minulla on painoa reilusti pudotettavana, uskon, että suurin ja ratkaisevin muutos oli tapahduttava korvien välissä: siellä oli ongelma. Jotainhan täytyi tapahtua ensin siellä, että olisi koskaan oikeasti mahdollistakaan saavuttaa tyytyväisyyttä kehoonsa. Mielenrauha minulla on jo nyt ja näissä mitoissa: se ei siis koskaan ollutkaan todella mittanauhan tai vaa’an lukemista kiinni.

Mitä taas tulee siihen, miltä peilikuva näyttää, omaa itseään on aina vaikea nähdä aivan objektiivisesti. Oli painoa sitten liikaa, liian vähän tai juuri sopivasti, itseen on minusta aina hyvä koittaa suhtautua sopivalla armolla ja lempeydellä. Olen jo nyt mielessäni ihan hyvässä paikassa ja olen hyvällä mielellä liikkeellä tässä painonpudotustavoitteessani ja välillä laitan sen suosiolla tauolle. Olen melko tyytyväinen jo nyt – tästähän voidaan siis vaan parantaa! Kuinka tyytyväinen itseeni tulen tällä kertaa olemaankaan, kun aletaan lähestyä painoindeksin mukaista normaalipainoa!

Ennen olisin ajatellut, että tästä kun nyt vähän painoa lähtee, näytän vähemmän hirveältä ja sentään jotenkin inhimilliseltä. Nyt ajattelen, että tästä kun vähän painoa lähtee, niin mähän alan näyttää siis jo oikeesti aikas hyvältä!

Menneiden vuosien turha murehtiminen ja epävarmuus harmittaa

Minua surettaa, että olen elänyt elämäni ulkomuotooni painonsuhteen tyytymättömänä. Olen kipuillut asian kanssa ja paino on ollut minulle arka paikka. Huomata nyt tässä vaiheessa, että se on ollut täysin turhaa ja suoraan sanottuna ihan naurettavaa! En todellakaan ollut edes se isokokoinen tyttö ja paksukainen, joksi itseäni luulin! Nyt alan hiljalleen sitä näissä mitoissa ollakin, eikä sekään ole oikeasti edes niin kamalaa!

Kunpa olisin vain ymmärtänyt olla murehtimatta turhista. Kunpa olisin osannut nauttia siitä täysin siemauksin, että olin terve ja kaikin puolin ihan tavallinen lapsi. Ja sitten upea nuori naisen alku. Ja sitten upea nuori nainen. Vaan lähes koko elämääni on varjostanut itseinho ja kokemus omasta lihavuudesta. Se on surullista. Se on typerää. Olisiko se ollut jotenkin vältettävissä? En todella tiedä. Sen tiedän, että aikaa ei voi kääntää takaisinpäin, joten menneitä ei auta liikaa jäädä surkuttelemaan.

Läheiset eivät olisi voineet sanoa mitään, mikä olisi avannut silmäni

En usko, että olisi ollut mitään, mitä kukaan olisi voinut sanoa, että silmäni olisivat avautuneet näkemään itseni sellaisena kuin todella olin. Läheisten sanoihin varsinkaan en uskonut. En pitänyt heitä riittävän objektiivisina arvioimaan, olinko lihava vai en. Olin täysin vakuuttunut, että olin. Omasta mielestäni olin. Ja olin täysin vakuuttunut, että tämä ei ole minun silmissäni ainoastaan, vaan tämä on yksinkertainen universaali totuus: olen ainakin hiukan lihava.

Äitini turhautuneena ja ärsyyntyneenä sanoi minulle, että en todellakaan ole. Sanoin, että hänen on turha väittää muuta, kun onhan minulla silmät päässä! Muistan äidin huudahtaneen ”sitten sun silmissä on kyllä jotain vikaa!”

Saatan nyt nähdä, mitä hän sillä tarkoitti. Valitettavasti silloin en nähnyt syytä olla uskomatta omia silmiäni ja olla luottamatta omaan arviooni ja kokemukseeni. Sen sijaan äiti varmasti näki lapsensa vain ruusunpunaisten lasien läpi eikä minussa varmaan koskaan hänen silmissään voisi olla mikään pielessä, ajattelin. Siksi äitiä ei laskettu.

Täysin ulkopuolisen ja ammattilaisen sanomaa olisin ehkä vähän paremmin uskonut. Ehkä olisi ollut hyödyllistä kuulla ammattilaiselta, että en ollut ylipainoinen ja kuinka kaukana oltiin siitä, missä tosiasiallista ylipainoa jo alkaisi esiintymään. Ehkä terapialla oltaisiin voitu vaikuttaa vinoutuneen omakuvani oikenemiseen.

En koskaan osannut kyseenalaistaa itseäni. Jotenkin aina tajusin, että olen melko itsekriittinen ihminen ja armoton itseäni kohtaan, mutta mielestäni tämä ei ollut vain sitä, koska sen lisäksi aidosti koin olevani tosi paksu. Lähinnä ärsytti, jos joku väitti muuta. Ajattelin, että minulle koitettiin vaan saada parempi mieli tai sitten sanoja läheisenäni vain yksinkertaisesti kieltäytyi näkemästä tosi asioita: koskaan ei tullut mieleenkään, että se, joka kieltäytyi näkemästä asioita niin kuin ne todella olivat, olinkin minä. Elin vuosikaudet surkeassa harhaluulossa.

Teinitytöt usein murehtivat painostaan syyttä suotta ja murehtiminen alkaa yhä aikaisemmin. Miten tätä huolettavaa ja varsin surullista ilmiötä voitaisiin muuttaa?

Kommentit (1)
  1. Hyvin kirjoitettu. Hetkessä eläminen on tosiaan tärkeää, sellainen läsnäolo.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *