Kun elämältä putosi pohja

Eronnut, työtön, asunnoton ja vaikeasti masentunut

Olin juuri eronnut ja haudannut haaveeni yhteisestä, onnellisesta tulevaisuudesta toisen kanssa. Taas. Ja jälleen olin työtön. Tämän lisäksi olin henkisesti aivan pohjalla, vaikeasti masentunut ja ahdistunut. Kotikin piti luovuttaa pois, kun sitä ei ollut varaa pitääkään. Ennen kuin huomasinkaan seisoin jo keskellä elämäni raunioita.

Pelko luottotietojen menettämisestä

Ylikalliista asunnosta oli luovuttava ensitilassa. Pelko luottotietojen menettämisestä oli kova ja todellinen. Velkaa oli jo valmiiksi, mutta tähän asti sentään laskut ja vuokrat olin saanut maksettua ajallaan. Luottotietojen säilyttäminen oli viimeisiä asioita, joista pidin kynsin hampain kiinni ja jonka puolesta vielä taistelin. Tiesin, että niiden menettäminen hyvin pitkälti tuhoaisi tulevaisuuteni ja sen vähänkin toivon, mitä minulla oli saada uutta asuntoa ja sitä kautta jälleen jotain tolkkua elämääni.

Liian masentunut selvitäkseni entisessä työssäni

Olisin tietysti voinut palata takaisin puhelinmyynnin pariin sinne, mistä ensin lähdinkin. Ilman tätä totaalista henkistä romahdusta varmaan olisinkin niin tehnyt. Tässä tilassa minusta ei ollut kuitenkaan palaamaan tuohon työhön, sen vaativuuteen, kuluttavuuteen ja jatkuvaan stressiin epävarmoista tuloista. Tiesin, että jos lähtisin siihen, voisin heittää kaiken toivon vointini kohenemisesta ja asioiden koskaan kehittymisestä mihinkään parempaan ja valoisampaan suuntaan. Siinä työssä tuskin mitään toipumista olisi tapahtunut. Olin tosiaankin tuossa kohtaa jo vaikeasti masentunut ja todella huonona. En usko, että moni läheiseni oikein siinä vaiheessa ymmärsikään, kuinka huonona. Ehkä tämä johtui omasta kyvystäni ja taipumuksestani naamioida ja kätkeä paha oloni valtaosan ajasta. Yritän aina niin kovasti pitää toivoa ja positiivisuutta yllä. Silloinkin, kun elämä ratkeilee liitoksistaan ja maa sortuu jalkojeni alla.

Halusin elämäni lähtevän parempaan suuntaan, en entistäkin huonompaan. Tästä syystä luovuin kalliista vuokra-asunnostani enkä palannut siihen ainoaan työpaikkaan, jossa ovet on aina avoinna. En sittenkään, vaikkei minulla ollut mitään muutakaan. Parhaani mukaan yritin tehdä siinä tilanteessa paremman tulevaisuuden kannalta hyviä ratkaisuja. Ajatukseni oli, että toipuisin ja kuntoutuisin ensin vaikeasta masennuksestani, sitten löytäisin jonkun järkevän työsuhteen ja asunnon kohtuullisella vuokralla.

Heinäkuun lopussa 2016 muutin siis pois ja luovutin kämppäni. Muutossa ei ollut mitään hienoa, sillä seuraavasta asunnosta ei ollut siinä vaiheessa tietoakaan. Tavarani sijoitettiin sinne, minne ikinä mahtui. Osa meni isälle, isän ulkovarastoon ja autotalliin, osa meni mummon varastoon ja osa meni äidille ja äidin varastoon. Minä muutin isälle. Kissani menivät väliaikaissijoitukseen ystävän luo.

”Minne kissat menee?”

Seuraavat kuukaudet olivat ahdingon täyteiset. Etsin töitä ja asuntoa tuloksetta. Jouduin myös olemaan erossa kissoistani ja kaipasin heitä kovasti. Paljon huolta ja stressiä koitui myös siitä, ettei minulla ollut aavistustakaan, minne seuraavaksi saan nelijalkaiset ystäväni sijoitettua. Hätäni hetkellä käännyin monen tutun puoleen. Moni välttelevästi kieltäytyi kunniasta. Vietin unettomia öitä murehtien, mitä helvettiä minä oikein teen seuraavaksi ja itkin.

Onneksi oli myös tuttuja, jotka olivat valmiita ottamaan kissani hoitoon luokseen. Ei kuitenkaan koskaan paria viikkoa pidemmäksi aikaa ja seuraava sijoituspaikka aina puuttui. Sen sijaan, että olisin voinut kunnolla keskittyä toipumiseen ja kuntoutumiseen masennuksesta, kaikki huomio meni tähän jatkuvaan ja akuuttiin hätätilanteeseen ja pikaisen ratkaisun löytämiseen siihen. Kissahotelliin minulla ei ollut rakkaitani varaa sijoittaa. Ei minulla työttömänä ollut varaa maksaa 40e/päivä siitä, että joku hoitaa kissojani.

Väliaikaisjärjestelyn pitkittyminen

Tilanne alkoi tuntua jo sietämättömältä. Tämä hullu ”väliaikaisjärjestely” sen kuin pitkittyi ja pitkittyi eikä päättymisestä ollut mitään tietoakaan. Kului kuukausia. Kaikki oli niin vaikeaa ja toivotonta, että mietin, kuinka tästä ikinä enää noustaan. Olin tässä vaiheessa menettänyt lähestulkoon kaiken. Miten ikinä voisin päästä elämään taas kiinni, kun ei ollut työpaikkaa eikä omaa asuntoa? Kaikilla alkoi olla hermo enemmän tai vähemmän kireällä tilanteen kanssa.

Välillä mietin, oliko sittenkin virhe luopua siitä ylikalliista vuokra-asunnostani vai olisiko sen kuitenkin saanut jotenkin pidettyä. Ihan rehellisesti siitä luopuessani en aavistanut, kuinka vaikeaa seuraavan asunnon saaminen tulisikaan olemaan. En ollut nimittäin todellakaan nirso, mitä tuli vaihtoehtoihin työpaikan tai asunnon suhteen. Kaikki työpaikat olivat vaihtoehtoja, joiden tuloilla pystyisin itseni ja kissat elättämään. Kaikki asunnot ja huoneet kommuuneista olivat vaihtoehtoja, jotka vain avaisivat ovensa minulle ja kissoilleni. Vaan mikään tällainen työpaikka taikka asunto tai huone kommuunista ei meille avannut oviaan. Minnekään emme olleet tervetulleita. Kissat heikensivät asunnonsaantimahdollisuuksiani paljonkin ja karsivat pois useimmat vaihtoehdot. Silti rakkaistani luopuminen ei tullut koskaan mieleenkään. Se ei vain ollut vaihtoehto.

Vaikeasta masennuksesta huolimatta etsin ja hain töitä. Ravasin asuntonäytöissä. Anelin kissoilleni väliaikaista majapaikkaa. Stressasin, murehdin ja itkin epätoivoa. Oli selvää, että elämästäni ei voinut tulla yhtään mitään ennen kuin me pääsisimme kissojen kanssa oman katon alle. Vasta silloin saisimme elämämme takaisin. Näin ei voinut jatkua. Tämä ei ollut mitään elämistä. Tämä oli silkkaa ahdinkoa ja sekasortoa. Arjen toimivuus oli heikolla pohjalla. Tai oikeastaan minkäänlaisesta inhimillisestä toimivuudesta ei voida edes puhua. Siinä sitten tulin masennukseeni ja ahdinkooni lohtusyöneeksi, minkä kerkesin ja liikakilot alkoivat karttua.

Jatkuu…

Kuvat: Tanja Burtsoff ja pixabay, user; TheDigitalArtist