Kun elämältä putosi pohja, TAUSTAT osa 4/4

Uudet tuulet: uusi parisuhde ja uusi työsuhde

Asiat eivät aivan tuntuneet kehittyvän toivomallani tavalla sen paremmin uudessa suhteessa kuin työrintamalla. Vaikeuksia oli, mutta olin päättänyt, etten antaisi minkään lannistaa itseäni. Hyvä tästä tulee. Vai tuleeko ?

Jos joku hyppää tässä kohtaa mukaan (tervetuloa vaan), mainittakoon, että nyt siis mun blogipäivityksissä on palattu ajassa taaksepäin ja tässä päivityksessä eletään 2016 vuoden kevättä. Koko tämän kyseisen aikamatkan ensimmäinen osa löytyy täältä.

Pääsin tästä ylitse, että uudessa suhteessa asiat eivät välillämme tapahtuneet ehkä ihan sellaisessa järjestyksessä tai aikataulussa kuin olin ajatellut ja toivonut. Suomeksi sanottuna päädyttiin siis aikalailla suoraan sänkyyn. Hups. Kuinkas siinä nyt niin kävikin! Päätin olla tätä sen enempää jälkikäteen morkkistelematta tai tekemättä siitä turhan isoa numeroa itselleni. Eihän sen tarvitse tarkoittaa vielä mitään. Asiat ei nyt mene aina tietyn kaavan mukaan! Okei, fyysinen puoli on hallussa ja siltä osin homma toimii välillämme kuin unelma. Hyvä. Peli ei ole vielä menetetty. Vielähän tässä ehditään tutustumaan, jakamaan ja syventämään suhdetta ja kasvamaan läheisiksi, minä järkeilin. Valitettavasti niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.

Mies työskenteli ravintola-alalla. Vähän olin rivien välistä lukevinani, että hän oli suurimman osan aikaa hyvin väsynyt, stressaantunut, uupunut ja pinna kireänä. Luultavasti näistä syistä hän oli myös usein kovin ärtyisä ja töykeäkin minua kohtaan. Vaikka asuimme lähekkäin, hänen työvuoroistaan johtuen käytännössä näimme kerran viikossa, joskus vain kerran kahdessa viikossa. Ja silloinkin tapaamiselle oli hänen puoleltaan varattu aikaa maksimissaan kolme tuntia. Siinä kohtaa ajattelin vain, että kyllä tämän voi saada toimimaan, kyllä tämän voi saada toimimaan. Stressaava ja kuluttava työsuhde takuulla oli jotakin, mihin saatoin samaistua. Tiedän myös hyvinkin, että silloin sitä ei ole oma itsensä, kun on tosi väsynyt. Halusin olla tilanteessa ymmärtäväinen ja kärsivällinen sen sijaan, että olisin ollut hurjan vaativa, huomionkipeä ja yksinkertaisesti vain ylimääräinen stressitekijä hänen elämäänsä silloin, kun hän vähiten sitä kaipasi.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin turhautua. Sain pettyä jatkuvasti hänen kanssaan, vaikka hädin tuskin mitään häneltä odotin tai vaadinkaan. Tapaamiset olivat mukavia, mutta ne olivat aina vain lyhyitä ja harvassa. Viestinvaihtoa tai muutakaan yhteydenpitoa tapaamisten välillä ei juurikaan tapahtunut, vaikka olisin kovasti kaivannut. ja kyllähän minä sen ihan kerroinkin. Aina niin usein kuin vain kehtasin laitoin itse toiselle jotain viestiä. Välillä tuntui oudosti siltä kuin tässä pelattaisiin jotain pelejä sillä, kumpi ottaa yhteyttä ensin ja tekee aloitteet. Siltä se tuntui, mikä oli minulle toisaalta aivan käsittämätöntä ajattelua, koska eihän se niin saa olla!

Hyvässä suhteessa uskaltaa kyllä laittaa toiselle viestiä niin usein kuin vain siltä tuntuu ilman mitään huolta siitä, että vaikuttaa liian innokkaalta, ärsyttävältä tai tekee nyt enemmän aloitteita kuin toinen tekee. Taas toisaalta hyvässä suhteessa yhteydenpito on kuitenkin vastavuoroista ja halu kuulla toisesta selvästi molemminpuoleista. Minä ehdottomasti kaipaan suhteessa sitä, että melkein päivittäin ollaan yhteydessä ja ihan oikeasti osa toistemme arkea. Jutellaan ja jaetaan ihan niitä arkisiakin asioita. Hänen kanssaan varsinkin puhuttavaa olisi ollut niin paljon. Tällä tavalla ei kyllä päässyt toiseen kunnolla tutustumaan ja oppinut tuntemaan saatika kasvanut läheiseksi. Kuuden kuukauden aikana juuri mitään edistystä ei tapahtunut.

Useamman kerran myös tulin hänen toimestaan loukatuksi ja todella pahoitin mieleni. Kun näin kävi, en nostanut siitä meteliä tai tehnyt numeroa enkä alkanut mököttämään. Katsoin toisaalle tai läpi sormien. En halunnut pahastua tai joutua konfliktiin, joten yritin vain olla sitten pahastumatta, vaikka tiesin, että minulla olisi ollut ihan täysi oikeus suuttua. En halunnut suuttua. En halunnut, että on ongelma. Sitä paitsi tiesin, että hänestä ei olisi käsittelemään tilannetta, jossa ihan tosissani olisin hänelle vihainen ja odottaisin häneltä jotain tilanteen korjaamiseksi. Sellaisissa tilanteissa hän oli aina hämmentynyt ja täysin välineetön ja sen sijaan, että koittaisi tilannetta selvittää tai paikata, hän vain alkoi minua kohtaan saman tien tosi inhottavaksi. Minä sitä painoin aina villaisella ja annoin anteeksi, Luoja yksin tietää edes minkä takia. Se oli ehdottomasti virhe minulta. Toivon, että olisin jo paljon aikaisemmin sanonut ”Joo kuule, enpä usko. Tämä oli muuten tässä, moi vaan!”

Yritin olla meistä se yhteistyökykyinen, rauhallinen ja kommunikoiva osapuoli. Taisin todella kuvitella, että sillä saavutettaisiin vielä jotain hyvää. Että hän havahtuisi siihen, että olen oikeastaan hyvä tyyppi ja hyvä häntä kohtaan, lempeä ja hyvin kärsivällinen. Sellainen tyyppi, joka ei todellakaan ansaitse hänen äksyilyjään tai paskaa kohteluaan. Minä en halunnut mitään muuta kuin tutustua! En mitään muuta pyytänyt häneltä kuin hieman hänen aikaansa ja jotenkin huomioiduksi tulemista välillä. Ja huomiolla en todellakaan tarkoita mitään ihan älyttömyyksiä ja sitä, että tulisin hukutetuksi jatkuviin huomionosoituksiin ja hemmotteluun ja palvontaan.

Pikkuhiljaa aloin vetämään hänen paskamaisesta ja vähintäänkin välinpitämättömästä käytöksestään minua kohtaan sitä väistämätöntä johtopäätöstä, että ei hän piitannut. Minä odotin aina seuraavaa tapaamista ja yhteydenottoa, viestiä tai puhelua kuin kuuta nousevaa. Sitä, että saisin taas kuulla hänestä. Mitä ilmeisimmin hän ei kokenut samoin, koska kaiken järjen mukaan muuten hän olisi käyttäytynyt ihan eri tavalla. Minä olin vilpittömästi kiinnostunut hänestä ja halusin viettää aikaa hänen kanssaan, mutta tunne ei varmaan sitten vain ollut molemminpuoleinen. Ihan toisenlainen viesti hänen käytöksestä kyllä ainakin välittyi.

Sitä en käsittänyt, miksi hän sitten ylipäätänsä oli etsimässä vakavaa suhdetta, jos hänellä ei ole yhtään aikaa sellaiselle, ei jaksamista tai oikeastaan kiinnostustakaan mihinkään suhteeseen nyt tosissaan panostaa. Miksi tapailla eksklusiivisesti, jos sinulla ei ole antaa toiselle yhtään huomiotasi eikä ole halua tehdä sitä aktiivista työtä, mitä hyvän ja kunnollisen parisuhteen rakentaminen vaatii? Seuraa tajunnanräjäyttävä paljastus: PARISUHDE VAATII HUOMIOTA JA YLLÄPITOA! Argh.

Tosi asiassa olen vihainen itselleni. Miksi ihmeessä katselin sellaista ja annoin sen jatkua noinkin pitkään ennen kuin vihelsin homman poikki? Typerää. Paljoltako olisi voinut välttyä, kun olisin heti alkuun ollut ehdoton odotuksessani ja vaatimuksessani tulla kohdelluksi kauniisti? Kauniisti niin kuin minä ansaitsen tulla kohdelluksi. Kauniisti niin kuin minä muita kohtelen. Sen sijaan annoin tuon tapahtua. Suhteemme perustui pian sille, että hän perseilee ja sitä mukaan minä taas joustan saman verran olemalla kärsivällinen, yritän ymmärtää häntä, annan anteeksi ja painan villaisella hänen huonoa käytöstään, en vaadi tai odota häneltä mitään. Sain kuitenkin huomata, että hän ei tarvittaessa todellakaan ollut valmis olemaan yhtälailla kärsivällinen, ymmärtäväinen ja lempeä sitten vastaavasti minun suhteeni. Ei sitten ollenkaan. Ei minulle vaan suotu mitään.

Kaikki ne lukuisat pettymykset kasaantuivat kasaantumistaan ja turhautuminen kasvoi ja kasvoi. Kunpa olisin reagoinut ajoissa ja fiksusti, vaan ei. Sen sijaan olin kuin tämä ylikuumeneva painekattila. Tikittävä aikapommi. Kaikki oli muka aina ihan fine ja okei välillämme. Tik. Tik. Tik. Tik. Tik. Tik. KABOOOOM!!!

Se ei ollut nättiä eikä varmasti kovin johdonmukaista käytöstä minulta. Kun se mitta lopulta lopullisesti täyttyi, sitten kyllä räjähti. Olin totaalisen raivona. Kaikki se, mikä oli pakkaantunut sisälleni, tuli ulos kerralla eikä mitenkään järin harkitusti ja hallitusti. Kuuden kuukauden edestä jäsentelemätöntä, suodattamatonta, hysteeristä, naisellista pettymystä, mielipahaa, kiukkua ja raivoa. Tuskin kaveri edes tajusi, mikä iski. Olin niin vihainen, että hyvä kun sanotuksi sain – mutta kyllä minä vain sittenkin sain. Vihdoinkin sain tarpeekseni ja sanoin suorat ja se oli jumalauta siinä se.

Samaan aikaan työrintamalla oli ollut varsin rankkaa myös. Homma ei ollut lähtenyt sujumaan. Ajanvaraaminen näille tuote-esittelyille oli kuitenkin hyvin erilaista kuin lehtidiilien myynti. Ensimmäinen ratkaiseva askel oli tietysti luottamuksen voittaminen, sillä halusimme päästä vierailulle ihmisten koteihin. Tässä koin onnistuvani yleensä melko hyvin. Olen ihmisläheinen, empaattinen, aito ja vilpitön, ja uskon, että tämä välittyy minusta. Minua on helppo uskoa ja minuun on helppo luottaa. Se oli ehdottomasti vahvuuteni, mutta se oli samalla myös heikkouteni.

Määrätietoinen klousaaminen oli selvästi kohdallani se, mikä kaipasi hiontaa ja harjoitusta. Kun huomasin ja vaistosin asiakkaan tuntevan olonsa aina vain epämukavaksi ja vaivaantuneeksi tilanteessa, annoin kai liian helposti periksi. Samaistuin hänen olotilaansa – hän halusi vain niin päästä koko tilanteesta sopimatta sitä esittelyaikaa ja minä vastaavasti halusin suoda sen hänelle ja juttut jäi sitten monesti vähän auki odottamaan jotain ”tällaiselle sopivampaa ajankohtaa”, kun minun olisi pitänyt saada tapaaminen konkreettisesti kalenteriin ja lähitulevaisuuteen.

Sentään ne puhelut päätettiin positiiviseen sävyyn, ehkä luottamustakin oli jo rakennettu ja minulle annettiin lupa palata uudestaan asiaan sitten syksyllä. En vain tykkää yhtään painostaa tai hermostuttaa ihmisiä, mutta näin päästin ihmiset sitten kehittelemään tekosyitä sille, miksei nyt ainakaan ollut hyvä aika esittelylle. Saatan kyllä kuvitella, kuinka pomo varmaan hakkasi päätään pöytään kuunnellessaan mun nauhoja ”Jumalauta, Tanja, ei ei ei! Ei näin! Sun tehtävä on saada niitä bookkauksia, ei olla näiden ihmisten kaveri!”

Huippuajanvaraajat todella olivat sitä. Meillä oli tämä yksi aivan huipuista huipuin työpaikan legenda,jonka kuukausiansiot olivat varsin huimat ja hänen nauhojaan kuuntelimmekin paljon opetusmielessä. Kuuntelin suu ammollani. Jotenkin kummallisesti ihmiset tuntuivat vaan alusta asti olevan ihan messissä jutussa ja yhtä innoissaan asiasta kuin myyjäkin! Käsittämätöntä!

Minä ja muut ajanvaraajat, siis me tavalliset kuolevaiset, olimme tottuneet yleensä ihan toisenlaiseen vastaanottoon. Jotain hänen täytyi siis tehdä todella oikein. Joskus hänkin toki kohtasi epäröintiä ja epäilyä ja asiakkaan ”pakoon pyristelyä”, mutta hän onnistui melkein aina kääntämään tilanteen voitoksi. Hänen onnistumisprosenttinsa puheluiden kanssa oli ihan mieletön. Argumentille löytyi aina vasta-argumentti. Kirjoitin muistiinpanoja nauhoja kuunnellessani aina kynä sauhuten. Toki minullekin oli annettu tämä valmis lista meidän myyntiargumenteista ja yleisimmistä asiakkaan vastaväitteistä ja niiden vasta-argumenteista, mutta on asia erikseen käyttää niitä sujuvasti, vakuuttavasti ja itselle luontevasti noin lennossa. Tämä vaatii harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta.

Yhtä paljon kuin olin halunnut saada tuhoontuomitun parisuhteeni toimimaan, halusin saada myös tämän työsuhteen toimimaan. Minustahan tehdään vielä se ajanvaraaja ja hyvä sellainen! Minulta tuntui puuttuvan tämä jokin maaginen, luontainen tatsi hommaan, mikä toisilla vain on. Olin kuitenkin aivan vakuuttunut, että tässäkin asiassa hyväksi voi myös oppia rehellisellä, kovalla työllä. Mietin ja hieroin omaan suuhuni sopivia myyntispiikkejä ja lähestymistapoja myös kotona ja noita argumentteja ja vasta-argumentteja. Töihin tulin aina täynnä tarmoa ja energiaa. Välillä oli niin kerta kaikkisen vaikeaa, että olisi tehnyt mieli heittää kirves kaivoon, mutta koskaan en siihen suostunut. Se ei ollut vaihtoehto. Vaikeuksien kautta mennään voittoon. Nämä olivat nyt niitä vaikeuksia ja niistä mennään läpi ja voittoon. Olin asiasta edelleen vakuuttunut.

Töissä oli paljonkin ongelmia nettiyhteyden ja ohjelmiston kanssa. Niiden osalta homma takkuili hurjan paljon. Puheluita ei pystynyt ottamaan tai sitten niitä pystyi ottamaan, mutta asiakas linjan toisessa päässä ei kuullut minua. Teknisiä vaikeuksia oli paljon ja kaiken aikaa. Niiden säätämiseen ja ihmettelyyn kului päivittäin valtavan paljon aikaa. Monestikaan esimies, joka samalla oli meidän ensimmäinen ”tekninen apu”, ei ollut paikallaan niin, että apua olisi päässyt ongelmatilanteissa kysymään. Porukka seisoi yhtä paljon röökillä kun työpisteensä äärellä ottamassa puheluita. Tämä oli tosi hermostuttavaa, kun hommaan ei muutenkaan ollut vielä kunnon tuntumaa ja otetta. Noissa olosuhteissa pärjätäkseen olisi pitänyt kyetä tehokkaaseen työskentelyyn niinä hetkinä, joina puheluita ylipäätänsä pystyi ottaa.

Huomasin tupsahtaneeni tänne keskelle jokseenkin kaoottista tilannetta. Sinä lyhyenä muutaman viikon aikana, jotka olin töissä, lähiesimieskin ehti vaihtua kahteen kertaan. Ovi kävi. Porukkaa tippui pois. Kun töihin tuli aamulla, ei tiennyt ketä siellä on vastassa ja kuka on tänään se, jonka puoleen käännytään. Siellä oli muutama näitä ihmisiä, jotka olivat työskennelleet firmassa vuosia. Nyt hekin alkoivat kadota toinen toisensa perään. Mihin minä olin oikein tullut?

En kuitenkaan ollut vielä lähelläkään tappion tunnustamista, paitsi onnettoman parisuhteeni kanssa. Siitä olin saanut tarpeekseni ja oli aika kertoa asiasta miehelle. Mielessäni tämä ei ollut mikään valtavan iso juttu ottaen huomioon, kuinka kehno ja olematon koko suhde oli. En saanut siitä oikein mitään irti, tämä ei ollut minun käsitykseni hyvästä suhteesta ollenkaan, joten parempi päättää koko homma. Tämän hoitaisin viileän asiallisesti.

No niin. Tunnetusti en hoitanut asiaa viileän asiallisesti. Okei, siitä tuli hiukan tunteikasta, varmasti myös aika sekavaa ja käsittämätöntä. Hieman nolo juttu, mutta oikeastaan mitä sen on väliä? Kyseisen ihmisen mielipide ei ole minulle merkitsevä tässä vaiheessa ja päätös suhteen päättämisestä oli ehdottomasti kuitenkin oikea. Mitä sitä murehtimaan enempää.

Näin järkeilin itsekseni, mutta samaan aikaan oloni oli ihan muuta. Tässä kohtaa vain jotenkin romahdin. Olin umpikurjana ja  kaiken aikaa aivan itkuinen. Se oli raivostuttavaa ja halusin sen loppuvan, se vaan ei loppunut. Oloani ja tilaani ei yksinkertaisesti järkeilty tai käsketty pois. Käsittämätön olotila piti minua tiukasti otteessaan ja siitä sain itselleni uuden, viheliäisen, kelvottoman ja melko pitkäaikaisen kumppanin. Ahdisti niin jumalattomasti ja itketti kaiken aikaa. Ymmärsin, että siinä tilassa minusta ei olisi selviämään paljon missään työssä, mutta ei varsinkaan siinä tilanteessa, mikä minua nykyisellä työpaikallani odotti. Varasin siis ajan lääkärille.

Diagnoosiksi tuli vaikea masennus ja sairaslomaa useampi viikko. Minulla oli lääkkeitä silloin muistaakseni ahdistukseen ja masennukseen molempiin. Välillä tuli näitä melkein paikoilleen lamauttavia ihmeellisiä, äkillisiä kauhutiloja kuin olisin välittömässä hengenvaarassa. Ne tulivat yleensä julkisilla paikoilla, kuten ruokakaupassa. Joskus tuntematon ihminen saattoi sivumennen pyyhkäistä minua väkijoukossa ohi mennessään ja se tuntui nyt todella epämukavalta ja ahdistavalta. Oikein sävähdin aina, jos joku kulki liian läheltä. Julkisilla paikoilla olin naurettavan tietoinen kaikesta. Siis ihan kaikesta.

Yritin parhaani mukaan olla hyvä potilas. Otin lääkkeeni, kävin liikkumassa ulkona ja muistin syödä. Elin jatkuvassa ahdistustilassa, joten hiljaiseloa lähinnä viettelin. Mitättöminkin asia tuntuu silloin suurelta asialta, pieni askel on suuren ponnistuksen takana ja vie sinusta ne kaikki vähätkin voimat. Silloin ei auta kuin mennä ihan hissukseen ja omaan tahtiin. Olin vain aivan loppu. Vei hyvän aikaa ennen kuin ahdistus alkoi edes hieman helpottaa ja itkuisuus.

Paluu sairaslomalta töihin tuli kuitenkin liian pian ja hirvitti, kuinka tulisin haasteissani tällaisena pärjäämään. Tuntui, että pakko oli yrittää, mutta samaan aikaan en ollut todellakaan vielä täysissä voimissani ja ahdistusta oli vielä paljon eikä se itkukaan ihan niin kaukana ollut, mitä pitäisi olla. Jotenkin nämä olivat hallinnassa, mutta tunsin oloni heikoksi. Paikan päällä odotti täysi kaaos. Nyt kaikki ne työntekijät, jotka olivat minulle tuttuja, olivat poissa. Joka ainoa. Esimies oli jälleen kerran vaihtunut enkä tätä uutta edes tuntenut. Enemmän kuin koskaan ihmettelin, minne minä oikein olin tullut. Eteeni työnnettiin uusi työsopimus uusilla, selkeästi heikennetyillä ehdoilla. Uusi sopimus mahdollisti työntekijän jäämisen nollatuloille. Allekirjoita tämä tai et jatka täällä, minulle käytännössä esitettiin. Minä en sitä halunnut allekirjoittaa ja työnantaja lupasi avuliaasti päättää työsuhteen tuotannollisista syistä. Ja näin minusta tuli jälleen työtön.

Jatkuu…

Kuvat: pixabay, users; alexas_fotos ja geralt 

Kommentit (2)
  1. Hmmm.. turhaa morkkistelit sänky puuhia, vaikka ymmärrettäväähän se on kun niin vähän sulla varmaan sänkykumppaneita ollut. Olisiko tämä mies peräti ollut ensimäinen mies erosi jälkeen? Muistan itsekkin nuoruudessani pitkän suhteen päätyttyä olleeni hieman samankaltaisessa tilanteessa. Jotenkin sitä silloin ajatteli, että tokihan tästä tulee nyt seuraava ihana parisuhde ja jotenkin sitten yllättikin kun asiat ei mennyt ihan niin kuin olisin kuvitellut. Tai siis sitä tavallaan siirtyi parisuhteesta melkein suoraan toiseen tajuamatta ettei tämä toinen ihminen käyttäydy samoin yms kuin se aiempi. En taas osaa muotailla ajatuksiani tähän 😂

    1. Tiettykään ei tarvitse olla samanlainen tai käyttäytyä samanlailla kun aikasempi poikaystävä. Ainut, mitä odotan olevan samaa, että mua kohdellaan suhteessa hyvin. Tarvitseeko kaikesta nimenomaan tulla se vakava ja tiivis suhde? Ei, ei varmasti ole yhtä oikeaa tapaa olla suhteessa.

      Mutta muistettava on kuitenkin, että koko lähtökohta tuolle hommalle oli, että molemmat oltiin hakemassa jotain tosi tarkoituksella. Sillä me kyllä keskuteltiin tästä tosiaan etukäteen, mitä ollaan oikein hakemassa. Ja tosiaan minä olin tuossa kohtaa hakemassa jotain tosi tarkotuksella, koska tiesin, mitä halusin ja aika alkoi käydä vähiin.

      Totta kai on otettava aikaa tutustua ihmisiin rauhassa ja katsoa, miten homma luonnostaan etenee, mutta toki koko ajan se on ollu tuolla takaraivossa, että voiko tällä suhteella olla sitä tulevaisuutta, jonka itselleni haluan.

      En halunnut hänen olevan kuin exäni. Halusin hänen olevan oma itsensä ja oppia tuntemaan hänet omana itsenään. Mutta että puolivuotta mennään ilman, että pääsen yhtään lähemmäs tai juurikaan opin tuntemaan häntä (tai hän minua!)…sanotaan, että siinä suhteessa omat toiveeni ja tarpeeni eivät tulleet huomioiduksi. Hermo ei olisi mennyt ehkä niin totaalisesti, jos oltaisiin pidetty homma vähän vapaamuotoisenpana ja tapailtu samalla muitakin ihmisiä, mutta sovittiin toisin. Minulle on hulluutta olla sitoutunut juttuun, joka antaa noin vähän ja sitten mielipahaa tulee aika paljon toisen sanomisista.

      Ja kyllä, tämä oli tosiaan seuraava mies eroni jälkeen. Kuten mainittu, ensimmäinen tinder-tuttavuus, jonka tapasin.

      Tossa kävi vähän se hölmö juttu, että minä panostin ja omistauduin sellaiselle jutulle ja ihmiselle, joka ei ollut sitä multa oikeastaan ensin millään tavoin ansainnut. Toki se oli oma virhe. Ei varmaan pitäisi mennä antamaan enempää kuin toinen antaa.
      Ehkä se jännin juttu tämän kaverin kanssa oli se, että välillä hän tuntui tiedostavan kohdelleensa minua keljusti, mikä oli tosi hämmentävää (ei hän kyllä osoittanut varsinaisesti pahoillaan olevansa). Tyyppi tajuaa ittekin olevansa paska mua kohtaan ja silti toimii niin ? Hetkonen, siis mitä ? En tiedä, oliko se välinpitämättömyyttä, osaamattomuutta, julmuutta vai mitä häneltä vai sen testailua, kuinka kärsivällinen olen valmis olemaan ja kuinka paljon olen valmis kestämään ennen kuin hylkään hänet. Pitikö minun kenties todistaa hänelle jotakin. En tosiaan tiedä. Saatan vaan arvailla, mistä oikein oli kyse ja sitäkin mielummin keskitän energiani suosiolla jonnekin ihan muualle. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *