Kun elämältä putosi pohja

Eronnut, työtön, asunnoton ja vaikeasti masentunut

Olin juuri eronnut ja haudannut haaveeni yhteisestä, onnellisesta tulevaisuudesta toisen kanssa. Taas. Ja jälleen olin työtön. Tämän lisäksi olin henkisesti aivan pohjalla, vaikeasti masentunut ja ahdistunut. Kotikin piti luovuttaa pois, kun sitä ei ollut varaa pitääkään. Ennen kuin huomasinkaan seisoin jo keskellä elämäni raunioita.

vaikeasti masentunut

Pelko luottotietojen menettämisestä

Ylikalliista asunnosta oli luovuttava ensitilassa. Pelko luottotietojen menettämisestä oli kova ja todellinen. Velkaa oli jo valmiiksi, mutta tähän asti sentään laskut ja vuokrat olin saanut maksettua ajallaan. Luottotietojen säilyttäminen oli viimeisiä asioita, joista pidin kynsin hampain kiinni ja jonka puolesta vielä taistelin. Tiesin, että niiden menettäminen hyvin pitkälti tuhoaisi tulevaisuuteni ja sen vähänkin toivon, mitä minulla oli saada uutta asuntoa ja sitä kautta jälleen jotain tolkkua elämääni.

Liian masentunut selvitäkseni entisessä työssäni

Olisin tietysti voinut palata takaisin puhelinmyynnin pariin sinne, mistä ensin lähdinkin. Ilman tätä totaalista henkistä romahdusta varmaan olisinkin niin tehnyt. Tässä tilassa minusta ei ollut kuitenkaan palaamaan tuohon työhön, sen vaativuuteen, kuluttavuuteen ja jatkuvaan stressiin epävarmoista tuloista. Tiesin, että jos lähtisin siihen, voisin heittää kaiken toivon vointini kohenemisesta ja asioiden koskaan kehittymisestä mihinkään parempaan ja valoisampaan suuntaan. Siinä työssä tuskin mitään toipumista olisi tapahtunut. Olin tosiaankin tuossa kohtaa jo vaikeasti masentunut ja todella huonona. En usko, että moni läheiseni oikein siinä vaiheessa ymmärsikään, kuinka huonona. Ehkä tämä johtui omasta kyvystäni ja taipumuksestani naamioida ja kätkeä paha oloni valtaosan ajasta. Yritän aina niin kovasti pitää toivoa ja positiivisuutta yllä. Silloinkin, kun elämä ratkeilee liitoksistaan ja maa sortuu jalkojeni alla.

Halusin elämäni lähtevän parempaan suuntaan, en entistäkin huonompaan. Tästä syystä luovuin kalliista vuokra-asunnostani enkä palannut siihen ainoaan työpaikkaan, jossa ovet on aina avoinna. En sittenkään, vaikkei minulla ollut mitään muutakaan. Parhaani mukaan yritin tehdä siinä tilanteessa paremman tulevaisuuden kannalta hyviä ratkaisuja. Ajatukseni oli, että toipuisin ja kuntoutuisin ensin vaikeasta masennuksestani, sitten löytäisin jonkun järkevän työsuhteen ja asunnon kohtuullisella vuokralla.

Heinäkuun lopussa 2016 muutin siis pois ja luovutin kämppäni. Muutossa ei ollut mitään hienoa, sillä seuraavasta asunnosta ei ollut siinä vaiheessa tietoakaan. Tavarani sijoitettiin sinne, minne ikinä mahtui. Osa meni isälle, isän ulkovarastoon ja autotalliin, osa meni mummon varastoon ja osa meni äidille ja äidin varastoon. Minä muutin isälle. Kissani menivät väliaikaissijoitukseen ystävän luo.

vaikeasti masentunut”Minne kissat menee?”

Seuraavat kuukaudet olivat ahdingon täyteiset. Etsin töitä ja asuntoa tuloksetta. Jouduin myös olemaan erossa kissoistani ja kaipasin heitä kovasti. Paljon huolta ja stressiä koitui myös siitä, ettei minulla ollut aavistustakaan, minne seuraavaksi saan nelijalkaiset ystäväni sijoitettua. Hätäni hetkellä käännyin monen tutun puoleen. Moni välttelevästi kieltäytyi kunniasta. Vietin unettomia öitä murehtien, mitä helvettiä minä oikein teen seuraavaksi ja itkin.

Onneksi oli myös tuttuja, jotka olivat valmiita ottamaan kissani hoitoon luokseen. Ei kuitenkaan koskaan paria viikkoa pidemmäksi aikaa ja seuraava sijoituspaikka aina puuttui. Sen sijaan, että olisin voinut kunnolla keskittyä toipumiseen ja kuntoutumiseen masennuksesta, kaikki huomio meni tähän jatkuvaan ja akuuttiin hätätilanteeseen ja pikaisen ratkaisun löytämiseen siihen. Kissahotelliin minulla ei ollut rakkaitani varaa sijoittaa. Ei minulla työttömänä ollut varaa maksaa 40e/päivä siitä, että joku hoitaa kissojani.

Väliaikaisjärjestelyn pitkittyminen

Tilanne alkoi tuntua jo sietämättömältä. Tämä hullu ”väliaikaisjärjestely” sen kuin pitkittyi ja pitkittyi eikä päättymisestä ollut mitään tietoakaan. Kului kuukausia. Kaikki oli niin vaikeaa ja toivotonta, että mietin, kuinka tästä ikinä enää noustaan. Olin tässä vaiheessa menettänyt lähestulkoon kaiken. Miten ikinä voisin päästä elämään taas kiinni, kun ei ollut työpaikkaa eikä omaa asuntoa? Kaikilla alkoi olla hermo enemmän tai vähemmän kireällä tilanteen kanssa.

Välillä mietin, oliko sittenkin virhe luopua siitä ylikalliista vuokra-asunnostani vai olisiko sen kuitenkin saanut jotenkin pidettyä. Ihan rehellisesti siitä luopuessani en aavistanut, kuinka vaikeaa seuraavan asunnon saaminen tulisikaan olemaan. En ollut nimittäin todellakaan nirso, mitä tuli vaihtoehtoihin työpaikan tai asunnon suhteen. Kaikki työpaikat olivat vaihtoehtoja, joiden tuloilla pystyisin itseni ja kissat elättämään. Kaikki asunnot ja huoneet kommuuneista olivat vaihtoehtoja, jotka vain avaisivat ovensa minulle ja kissoilleni. Vaan mikään tällainen työpaikka taikka asunto tai huone kommuunista ei meille avannut oviaan. Minnekään emme olleet tervetulleita. Kissat heikensivät asunnonsaantimahdollisuuksiani paljonkin ja karsivat pois useimmat vaihtoehdot. Silti rakkaistani luopuminen ei tullut koskaan mieleenkään. Se ei vain ollut vaihtoehto.

Vaikeasta masennuksesta huolimatta etsin ja hain töitä. Ravasin asuntonäytöissä. Anelin kissoilleni väliaikaista majapaikkaa. Stressasin, murehdin ja itkin epätoivoa. Oli selvää, että elämästäni ei voinut tulla yhtään mitään ennen kuin me pääsisimme kissojen kanssa oman katon alle. Vasta silloin saisimme elämämme takaisin. Näin ei voinut jatkua. Tämä ei ollut mitään elämistä. Tämä oli silkkaa ahdinkoa ja sekasortoa. Arjen toimivuus oli heikolla pohjalla. Tai oikeastaan minkäänlaisesta inhimillisestä toimivuudesta ei voida edes puhua. Siinä sitten tulin masennukseeni ja ahdinkooni lohtusyöneeksi, minkä kerkesin ja liikakilot alkoivat karttua.

Jatkuu…

Kuvat: Tanja Burtsoff ja pixabay, user; TheDigitalArtist

Puheenaiheet Oma elämä Mieli

Ajatuksia ajasta

Tarkoitukseni oli tänään julkaista seuraava osa jatkokertomukseeni. Erinäiset sattumukset tänään (ei siis mitään vakavaa!) saivat minut kuitenkin miettimään aikaa, elämää ja sitä mikä on elämässä arvokasta, ja päätin sittenkin ihan näin spontaanisti julkaista muutaman mietteen aikaan liittyen. Aina siitä puhutaan ja sen puutteesta murehditaan, stressataan ja vaikeroidaan, mutta mitä on aika lopulta?

”Aika on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa ilmeisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta. Aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti.”

”Ajan olemuksesta, eli ”Mitä aika on?”, on väitelty jo antiikin Kreikan ajoista lähtien, ja filosofit ovat esittäneet siitä keskenään vastakkaisia käsityksiä. Kiistelyä on herättänyt se, onko aikaa olemassa ihmisten kellojen ulkopuolellakin vai onko se puhtaasti ihmisen luoma käsite, ja siitä, onko aika liikettä ja muutosta vai peräkkäisten hetkien sarja.”

Näin tietää Wikipedia kertoa meille aiheesta aika. Syvällistä – liian syvällistä minulle. Tarkastelen aikaa mielummin astetta arkisemmasta näkökulmasta ja mittasuhteissa, jotka mahtuvat minunkin ymmärrykseeni. On tietysti totta, että maailman kaikkeudessa yksi ihmiselämä ei ole mitään. Suuressa kuvassa koko ihmiskunnan historia on yksi mitätön silmänräpäys tai vieläkin vähemmän.

Tästä huolimatta moni kokee hyvin arvokkaana sen ainoan elämänsä, mikä meille on annettu. Aikaa on meillä jokaisella rajallisesti maan päällä. Yleensä emme edes saata tietää, kuinka rajallisesti. Varma on ainoastaan se, että elämä väistämättä tulee päättymään. Loppujen lopuksi tuskin monikaan meistä kuvittelee elävänsä yli satavuotiaaksi. Se pisin mahdollinen elämänodotehan on toki kuta kuinkin selvillä. Sitä sen sijaan emme tiedä, kuinka paljon vähemmän aikaa meillä voikaan olla. Helposti arjessa unohtuva tosi asia on, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Sairaudet, tapaturmat ja henkirikoksetkin ovat todellisuutta. Jokin näistä voi kuin voikin milloin vain osua omalle kohdalle. Tällaiset asiat aina pääsevät yllättämään ja muistuttavat meitä paitsi elämämme rajallisuudesta myös arvaamattomuudesta.

Jokaisen vuorokaudessa on kuitenkin samat 24 tuntia. Joskus me ihmiset valittelemme, kuinka meillä ei ole aikaa millekään, vaikka onhan meillä se ihan sama 24 tuntia kuin muillakin. Yleensä, kun valitellaan ajan puutetta, se tarkoittaa, että meillä on vain liikaa asioita, jotka on mielestämme tehtävä. Elämämme on silloin kiireinen. Kun tilaisuutta ei tahdo löytyä enää harrastuksille, ihmissuhteille, rentoutumiselle, vapaa-ajan vietolle tai muulle omien toiveiden mukaiselle tekemiselle, valittelemme sitä, että ei meillä ole aikaa. Aina on aikaa ja vuorokausi on vakio – siinä vain on suuria eroja, kuinka aikamme käytämme.

Aika esittäytyy usein meille vihollisena ja tuntuu toimivan meitä vastaan. Kun ei koskaan ole tarpeeksi aikaa eikä ikinä ehdi! Kuulostaako tutulta? Entä kuinka monesti käykään niin, että aika menee kuin siivillä. ”Hyvänen aika, kylläpä aika rientää! Onko kello jo noin paljon? Mihin tämäkin päivä oikein taas katosi!” Näin sanomme yleensä, kun emme ole saaneet paljon aikaiseksi tai emme ainakaan niin paljon kuin olimme toivoneet ja suunnitelleet saavamme. Joskus päivät armotta tuntuvat loppuvan aivan kesken. Loma on ohi aina yhdessä hujauksessa. Samoin on oikeastaan kaikkien kivojen juttujen laita – ohi ennen kuin huomaatkaan! Kun olet vastarakastunut, jokainen hetki rakastetun kanssa on sietämättömän lyhyt. Yhtäkkiä aika vain kuluu ihan eri tavalla, aivan kuin jokin julma korkeampi voima pikakelaisi nämä autuaat yhteiset hetket!

Vuodetkin tuppaavat vierimään käsittämättömällä tavalla, kuin varkain. Tämä ei ole yleensä meille kovin mieluisa huomio, sillä ymmärrämme, että samalla kuin vuosia vierähtää, me auttamatta myös vanhenemme. Ensin se on jatkuvaa kasvamista, kehittymistä ja kypsymistä, sitten loppu onkin niin sanotusti sitä pelkkää alamäkeä ja rappeutumista – vaikkakin hidasta sellaista, mutta kuitenkin. Keski-ikäisenä tietää, että korkeintaan puolet elämästä on jäljellä ja monelle se on ymmärrettävästi kriisin paikka.

Kuinka sitä sitten pitäisi elämänsä elää? Pitääkö elämänsä elää täysillä, kuin huomista ei tulisikaan? Vai tekisikö sitä kuitenkin pitkäjänteisesti töitä sen eteen, että voisi myöhemmin elää sellaista oikein hyvää, ehkä vähän ylellistäkin elämää? Pitäisikö tehdä paljon duunia ja rahaa, että voi matkata maailmaa ja kokea niitä suuria elämyksiä? Vai olisiko kuitenkin mukavampi elää niin sanottua hidasta ja rauhoitettua elämää? Sellaista suhteellisen leppoisaa, rattoisaa, kiireetöntä, stressitöntä, missä asioille voi ihan ottaa aikaa. Sillä tavoinhan sitä ehtii asioista nauttimaan ja ylipäätänsä huomaa asiat ympärillään, elää enemmän hetkessä ja arvostaa. Ne kotona perheen parissa vietetyt hetketkin ovat monelle varsin arvokkaita. Mitä on elämä, jos läheisilleen ei löydä aikaa ja energiaa? Mutta voi apua, sitten taas toisaalta, kun on vain tämä yksi elämä aikaa nähdä, tehdä, kokea, kokeilla ja saavuttaa sitä, tätä ja tuota !

Kuinka pitää tämä kaikki mielessä ja koko homma jotenkin fiksusti balanssissa? Kukaan ei halua havahtua huomaamaan vanhoilla päivillään, kuinka on haaskannut elämänsä. Mutta mikä taas on haaskaamista? Liiallinen työnteko? Liian vähäinen työnteko? Onko kotona vietetty aika haaskattua? Vaiko kuitenkin ehkä se liian vähän kotipuolessa vietetty aika? Olisiko mukava ja tasapainoinen, vähän lempeämpi arki kenties toimiva elämäntapa? Vaiko sittenkin se vaikka kuluttavakin työ ja sen mukaiset huvit? Eläisikö muutamaa elämyksellistä huippuhetkeä varten vaiko pientä, tasaista ja jatkuvaa arjen luksusta?

Aika on rahaa, kuulee monesti sanottavan. Tottahan se on tämäkin. Aika todellakin voi olla rahaa, jos sen mietit ja arvotat sen mukaan, kuinka paljon rahaa voisitkaan siinäkin ajassa tehokkaasti tienata. On kuitenkin asioita, joita ei suurella rahallakaan voi ostaa. Aika on yksi näistä. Menetettyä aikaa ei koskaan saa takaisin. Elämä voidaan myös riistää sinulta silmänräpäyksessä huolimatta siitä, kuinka rikas tai menestynyt olet. Siinä mielessä aika on myös mittaamattoman arvokasta, koska sitä ei voi rahallakaan ostaa.

Lopulta aina arvomme määrittävät sen, minkälaista elämää päätämme viettää. Aika on kaikille konkreettisesti rajallinen, tämän me tiedämmekin. Aika voi kuitenkin olla vielä paljon rajallisempi, mitä aavistammekaan. Elämä voi jäädä suunniteltua lyhyemmäksi tai sitten läheisen elämä. Eihän sellaiseen voi varautua eikä sen mahdollisuutta voi murehtia kaiken aikaa tai tulee hulluksi. Ehkäpä kuitenkin riittää, kunhan välillä muistaa sen, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Sitten vain koitetaan elää tämän mukaisesti – mitä se nyt kenellekin tarkoittaa.

Kuva: Tanja Burtsoff

Puheenaiheet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään Syvällistä