Puolustuspuhe Tinderille
Nämä ajatukset tulivat mieleeni edellisen blogipäivityksen jälkeen luettuani vierailijan kommentin (kiitos vain vierailija). Vastasin hänelle melko pitkästikin, mutta vielä sen jälkeen jäin miettimään, että mikä ihme minua oikeastaan vaivasi, että toimin postauksen tapauksessa niin kuin toimin.
Sitä ymmärtääkseen on ensinnäkin ymmärrettävä, millä mielin olin liikkeellä: en todellakaan epätoivoisena, mutta kuitenkin olin täysin vakavissani halussani ja aikomuksessani löytää rakkaus.
Rakkaus on aina riski
Tosiaan oltiin siinä lähdössä miehen kanssa tositarkoituksella suhdetta rakentamaan, näin minä asian ainakin ymmärsin. Ja minulle oli jotenkin tosi itsestäänselvää, että jos parisuhdetta nyt lähdetään rakentamaan, lähdetään rakentamaan ihanaa parisuhdetta, hyvää parisuhdetta.
Minulle se taas tarkoittanee, että sille otetaan aikaa, sille annetaan huomiota, siihen panostetaan, sille omistaudutaan, siihen investoidaan, se sietää vaikeuksiakin, ollaan avoimia, laitetaan kaikki peliin, myös ja varsinkin se oma sydän; siinä otetaan aina myös tietoinen riski. Riski, että oma sydän saattaa särkyä.
Se riski on rakkaudessa aina olemassa. Mielestäni se täytyy hyväksyä ja riski kokea ottamisen arvoiseksi. Täytyy ymmärtää ja kokea, että se, mitä parhaimmillaan voidaan saavuttaa, on sen arvoista, että särjet sydämesi ja asetat sen alttiiksi uudelleen ja uudelleen tarvittaessa vaikka sata kertaa. Juuri niin monta kertaa kuin täytyy, että elämäsi rakkaus löytyy. Täytyy uskaltaa. Täytyy olla tähän valmis, ja minä olin.
Olin käynyt pitkät keskustelut itseni kanssa siitä, olenko valmis asettamaan itseni alttiiksi taas mahdolliselle sydänsurulle. Koska se on aina mahdollista, kun avaa itsensä ja sydämensä toiselle. Se voi päättyä ihanasti tai se voi päättyä ikävästi. Siinä on aina mahdollisuus saada siipeensä.
Olin täysin valmis hyväksymään, että tämä tosi asia ja riski kuuluu vain asiaan. Jos joku särkee sydämeni ja joudun karvaasti pettymään, sitten joudun. Nousen siitä taas ylös ja jatkan etsintääni, sillä enhän vielä löytänyt, mitä hain.
All in, kaikki tai ei mitään
Oon vaan itse niin ”all in”-tyyppinen rakkauden etsijä. Kaikki tai ei mitään. Pelkäsin paljon enemmän sitä, että en löydä tosi rakkautta elämääni kuin sitä, kuinka monta kertaa sydämeni saattaa matkan varrella prosessissa särkyä. Kun jotain haluan, tavoittelen sitä tosi päättäväisen määrätietoisesti. Rakkaus on ihana asia ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen.
Ja tämä oli se mentaliteetti, millä minä lähdin etsimään rakkautta!
Olen melko varma, että tällä ensimmäisellä miesehdokkaalla oli aivan erilainen mindset tuohon hommaan. Siihen varmaan hyvinkin kuului varovaisuutta, etäisyyden ja suojamuurien pitämistä, ehkä sitäkin, että mielummin karkoitetaan toinen pois huonolla käytöksellä kuin päästetään lähelle ja sydämeen, jolloin sydän altistuu myös mahdolliselle tuskalle. Meillä itse asiassa hyvin todennäköisesti oli aika eri ääripäiden mindsetit käytössä, jotka olivat keskenään huutavassa ristiriidassa.
Ongelma oli siinä, että hän ei kyennyt viestimään minulle oikein omia mietteitään ja tuntojaan. Sen vähän perusteella, mitä hän sai ilmaistua, kuulosti että hakisimme nimenomaan samaa ja olemme molemmat täysin valmiita rakkauteen.
Minulle se tarkoittaa aina myös jossain määrin heittäytymistä. Jossain kohtaa otetaan se leap of faith, hyppy tuntemattomaan toisen kanssa. Uskotaan ja luotetaan, että siinä käy hyvin ja että ihminen, jonka vuoksi hyppäät, on sen arvoinen.
Ilman, että olet siihen valmis, on mahdoton saavuttaa sitä kaunista asiaa, jota rakkaudeksi kutsutaan. Näin minun kokemukseni mukaan.
Varaukset on osattava laskea menemään sen kauneimman löytämiseksi.
Tarvitsin siis miehen, joka oli valmis olemaan yhtä rohkea kuin minä. Yhtä valmis uskaltamaan ja luottamaan ja pistämään itsensä likoon.
Totta kai aina välillä ja varsinkin alussa on varauksia paljonkin mukana ja tunnustelevaa varovaisuutta, mutta jossain kohtaa täytyy tulla se piste, missä laskee varaukset menemään. Se on järjettömän pelottavaa, minä tiedän sen!
Siinä vaiheessa, kun annat itsesi ajatella, että tästä voi tulla jotain todella hienoa, kaunista ja kestävää, edessäni saattaa seisoa elämäni rakkaus, alat samalla väistämättä nähdä mielessäsi unelmakuvia siitä, miltä yhteinen tulevaisuutenne näyttäisi. Se näyttää niin kauniilta ja onnelliselta, se on kaikki mitä olet ikinä halunnut, ehkä enemmänkin. Tämä on ollut ehkä kipeäkin haave tai sitten jotain, mitä et koskaan uskonut omalle kohdallesi osuvankaan, ja nyt se tuntuu olevan mahdollista ja aivan kätesi ulottuvilla!
Kuinka jumalattoman kipeää tekeekään, jos jossain vaiheessa joudutkin hautamaan nuo haaveet tämän ihmisen osalta. Ymmärrät, ettei tämä tule koskaan johtamaan yhteiseen onneen. Teitä ei odotakaan tämä tulevaisuus unelmakuvineen ja taas haaveesi tuntuu olevan yhtä kaukana kuin ennenkin.
Se voi todellakin olla aivan musertavaa! Kyllä minäkin sen verran tiedän ja olen ehtinyt kokemaan. On minunkin sydän ehtinyt tässä elämässä särkymään tarpeeksi, että tiedän, mitä se on. Kyllä minä tiedän, uskokaa pois.
Rakkauden etsintä suojamuurit ylhäällä pitäen on hullun ristiriitaista toimintaa.
Minusta on kuitenkin hullun ristiriitaista etsiä rakkautta samaan aikaan säilyttäen varauksellisuutensa ja pitäen sydäntä visusti suojattuna mahdollisilta pettymyksiltä, haluten pysyä ”turvassa” sydänsuruilta.
Sanonnan mukaan – ja nyt käännän vapaasti – et voi sekä syödä kakkua, että säästää sitä. Okei, olen aina ihmetellyt, miten niin ei? Osa kakusta pakkaseen ja osa syödään! 50/50, what’s the problem? Mutta siis… Sovitaan, että sitä kakkua on nyt vain se yksi pala, jonka joko syöt tai säästät.
Joskus tulee näitä tilanteita elämässä, että päätös on tehtävä. Joskus se on yksinkertaisesti joko tai, ei sekä että, koska ’sekä että’ nyt ei yksinkertaisesti vain toimi!
Joko pidät sen sydämesi suojattuna sydänsuruilta ja säästät itsesi pettymyksiltä etkä anna itsesi unelmoida tai tosissasi tavoittele näitä unelmia. Tai sitten altistat sydämesi ja otat riskin, jonka koet kevyesti ottamisen arvoiseksi.
Minulle se oli näinkin yksinkertaista: jos haluaa löytää rakkauden, ihan todella antaa jutulle mahdollisuuden toimia ja johtaa kauneimpaan lopputulokseen, sydämen täytyy olla avoin!
Pelko kuuluu aina asiaan. Pelko on ymmärrystä siitä, kuinka pahasti tässä voi pahimmassa tapauksessa sattua. Pelon yli auttaa pääsemään ymmärrys siitä, mitä tässä voidaan parhaimmillaan saavuttaa. Se pelko täytyy pystyä pistämään sivuun niin, että sydämesi on aidosti avoin ja olet vastaanottavainen rakastumiselle.
Se todellakin on herkkä ja haavoittuvainen tila avata toiselle sydämensä. Se voi myös olla mitä ihmeellisintä ja antoisinta. Sille vain täytyy antaa mahdollisuus. TODELLA antaa mahdollisuus, ei ainoastaan mukamas antaa mahdollisuus, vain näennäisesti antaa mahdollisuus.
Sydän avoimena
Minulle rakastuminen on aina ollut verrattain helppoa. Sydämeni on avoin ja täynnä rakkautta. Olen myös melko ”kaikkiruokainen” miesten suhteen ja mukautuvainen. Aina löydän toisessa jotain, mihin rakastua. Olen heittäytyjä ja täysillä mukana jutussa. Sellainen minä vain olen.
Joskus minäkin toki huomaan, että nyt minulla on suojamuurit ylhäällä ja pidän toiseen jatkuvasti turvallista välimatkaa. Se on kuitenkin minulle puhdas päätöskysymys laskea ne muurit. Se on päätös. Jos päätän, että haluan laskea suojamuurini, mitä tulee tuohon henkilöön, minun tarvitsee vain ajatella näin ja se myös tapahtuu. Toisille se saattaa olla hyvinkin vaikeaa, minulle ei niinkään. Sydämeni muuttuu avoimeksi miehelle viimeistään pyynnöstä. Niin helppoa se on. Sanotaan vaikka, että se on minun supervoimani.
Toki olen oppinut, että minun pitäisi olla tarkempi siinä, kenelle oikein avaan rakastavan sydämeni ja ketä sinne päästetään sisään. Joskus sinne vaan livahtaa porukkaa! Kaikki eivät vain ole todellakaan sen arvoisia ja sinne kuulu.
Tarvitsen jonkun, joka on jokseenkin kanssani samoilla linjoilla näissä asioissa. Valmis olemaan tarvittaessa haavoittuvainen edessäni, että voimme yhdessä löytää rakkauden.
Avoin sydän, sitä rakkaus kysyy. Se on rakkauden edellytys. Sen sijaan edellytys ei ole vain juosta mahdollisimman monilla treffeillä ja sillä tavoin aktiivisesti sinkkumarkkinoilla ja pelissä mukana.
Kyllä, teoriassahan se kyllä parantaa mahdollisuuksia löytää jotain kummastikin, jos käy treffeillä, mutta vain, jos ihmiset tapaavat toisensa mieli ja sydämet avoinna ja vastaanottavaisina. Muutoin he vain tuhlaavat aikaansa ja luulen, että tämä on iso ongelma tämän päivän deittailussa. Muka yritetään niin jotain saavuttaa, mutta sitten ei ihan tosissaan yritetä koskaan kuitenkaan ja anneta jutulle aitoa mahdollisuutta.
Olin valmis.
Olin itse tosi valmis sille, että tästä voi tulla jotain kaunista ja tosi hienoa, kun tapailin tätäkin edellisen postauksen miestä. Tuntuu, että hän ei taas ei ehkä ollutkaan kuitenkaan ihan valmis. Hänelle oli helpompi menettää minut kuin päästää minut lähelleen. Hän ei siis ollut mies minua varten.
Tarvitsen rohkean ja määrätietoisen miehen. Riittävän rohkean avaamaan sydämensä minulle, ilmaisemaan avoimesti kiinnostuksensa ja olemaan siten haavoittuvainen. Jos epäröi liian pitkään, mahdollisuus kyllä tulee kävelemään ohitse. Sillä minä olin valmis enkä ala odottelemaan ketään ikuisesti, joka ei ole ollenkaan valmis.
Minusta on aina ollut pelottavampaa antaa mahdollisuuden johonkin upeaan kulkea ohi kuin antaa sille sen ansaitsema mahdollisuus. Mahdollisuudelle pitää antaa mahdollisuus. Kuulostapa taas järkevältä!
Sittenhän on toki mahdollista, että tämä mies ei minussa tunnistanut mahdollisuutta johonkin upeaan. Se on hänen häpeänsä.
Minun neuvoni tämän päivän deittikansalle:
Treffeille lähtiessä varmista itseltäsi, uskotko, että tästä voisi tulla jotakin. ”Ehkä” on riittävän hyvä. Ehkä on oikein hyvä. Ehkä on realistinen. Minä lähtisin ja lähdinkin ”ehkän” vuoksi treffeille. Voiko sitä koskaan enempää antaa tai saadakaan kuin varman ehkän?
Ennen treffejä kannattaa myös kysyä itseltään, oletko valmis aidosti antamaan tälle henkilölle ja jutulle reilun mahdollisuuden vai lähdetkö treffeille ehkä vähän kuin velvollisuuden tunnosta, siitä uskosta, että näin vain täytyy ja kuuluu tehdä?
Nyt vastauksen pitäisi olla kyllä, olen aidosti valmis katsomaan tämän kortin ja antamaan tälle sen reilun mahdollisuuden.
Kuten edellisen postaukseni traaginen esimerkkini osoittaa, on ilmeistä, että pelkkä Sinun valmiutesi antaa mahdollisuus ja panostaa juttuun ei vielä missään nimessä riitä. Toisen pitää jakaa tahtotilasi jutun onnistumiselle ja antaa sille yhtälailla reilu mahdollisuus. Muutenhan se ei voi toimia.
Vielä on niin monta asiaa senkin jälkeen, mihin homma voi kariutua, mutta että olisi edes mahdollisuus, ihmisten täytyy se oikeasti ensin antaa joka jutulle!
Sanotaan, että se, että sinä annat aina aidosti mahdollisuuden ja pidät sydämesi avoinna: se on puoli voittoa. Nyt tarvitaan vain ihminen, joka on yhtä valmis! Ehkä hän ei aikaisemmin ollut, mutta sinun tapaamisesi muuttaa asian. Niin tapahtuu kyllä, jos olette toisillenne oikeat.
Jos totaalinen turhautuminen iskee ja menee usko koko hommaan, kannattaa pitää breikki.
Jos alkaa tuntua, että olet menettänyt uskosi ja toivosi hommaan, on varmasti hyvä aika ottaa breikki Tinderistä ja sarjadeittailusta. Syy, miksi hommaa tehdään, ei saisi päästä unohtumaan matkan varrella ja syy kannattaakin aina välillä kirkastaa itselle, kysyä itseltään, miksi minä oikein olen täällä ja mitä tältä haluan. Mitä minä haluan saavuttaa.
Tarvittaessa muistuta itseäsi siitä, mitä haluat ja miksi haluat. Joskus voi olla hyvä tarkistaa, haluaako kuitenkaan todella, mitä kuvittelee haluavansa.
Seuraava juttu, mitä itse voi tehdä, olla aina alusta asti hyvin rehellinen toiselle siitä, mitä on oikein hakemassa ja toivoo löytävänsä.
Tinder itsessään ei ole huono
Tinderhän itsessään ei ole pinnallinen tai tyhjänpäivänen ja ei-vakavastiotettava. Mitä Tinder on, se riippuu täysin meistä ihmisistä ja millä mielin olemme siellä liikkeellä! Jos suhtaudut oikein ja käytät sitä oikein, se voi todellakin olla näppärä väline sille, että löydät etsimäsi, mitä se onkin.
Minä etsin rakkautta ja kumppania ja minä löysin sen. Eka treffien kanssa ei onnistanut, vaikka jotain pidempikestoista siitäkin tuli, mutta eipä oikeastaan mitään hyvää. Mulla kuitenkin jo toiset ”tindertreffit” taas johtivat juuri siihen, mitä toivoin: löysin elämäni rakkauden! Mahtavan miehen, joka kohtelee minua hyvin kauniisti ja jota pidän aikalailla ihannekumppanina. Minkäänlaisesta tyytymisestä tai kompromissiratkaisusta ei todellakaan ollut kyse enkä sellaiseen olisi ollut valmis ollenkaan.
Olinko minä vain sitten tavattoman, käsittämättömän onnekas? Kuka tietää. Ehkäpä. Luultavasti. Ehkä olen sittenkin syntynyt onnellisten tähtien alla ainakin, mitä rakkauteen tulee.
Mutta tämä kuitenkin todistanee, että kyllä rakkauden voi todellakin löytää vaikka Tinderistäkin! Minä löysin enkä minä suinkaan ole ainoa.
Tinderistä löytynyt rakas ei ole vähäisempi
Se taas, että toisensa on löytänyt Tinderin kautta, ei kai tee välisestänne ihanasta suhteesta huonompaa, epäuskottavaa tai mitenkään vähemmän merkityksellistä ja kaunista?
Pakko myöntää, että en ole niin innoissani ja ylpeä meidän tarinastamme kuin minun ehdottomasti pitäisi olla. Siis tarinasta siitä, mitä kautta löysimme toisemme alunperin.
Tinderillä on ikävä leima. Monestikaan sitä ei oteta ihan vakavasti, siihen liitetään voimakkaasti pelkän seksin haku, irtosuhteet, yhden illan jutut, sarjadeittailu, kevytmielisyys, pinnallisuus, ulkonäkökeskeisyys…
Siihen liitetään niin paljon asioita, jotka eivät yksinkertaisesti ole minä ja jotka ei ole meidän suhteemme. Siksi kivempi olisi kertoa, että tapasi toisella tavalla. Vaikka siis mitä sen on väliä, kuinka tapasimme ja onko se hieno tarina vai ei! Pääasia, että löysimme toisemme.
Ja ilman Tinderiä luultavasti emme olisi löytäneet. Se on minun pieni puolustuspuheeni Tinderille. Vika ei ole työkalussa. Korkeintaan siinä, kuinka sitä käytetään.
-Tanja
Asiat eivät aivan tuntuneet kehittyvän toivomallani tavalla sen paremmin uudessa suhteessa kuin työrintamalla. Vaikeuksia oli, mutta olin päättänyt, etten antaisi minkään lannistaa itseäni. Hyvä tästä tulee. Vai tuleeko ?
Se ei ollut nättiä eikä varmasti kovin johdonmukaista käytöstä minulta. Kun se mitta lopulta lopullisesti täyttyi, sitten kyllä räjähti. Olin totaalisen raivona. Kaikki se, mikä oli pakkaantunut sisälleni, tuli ulos kerralla eikä mitenkään järin harkitusti ja hallitusti. Kuuden kuukauden edestä jäsentelemätöntä, suodattamatonta, hysteeristä, naisellista pettymystä, mielipahaa, kiukkua ja raivoa. Tuskin kaveri edes tajusi, mikä iski. Olin niin vihainen, että hyvä kun sanotuksi sain – mutta kyllä minä vain sittenkin sain. Vihdoinkin sain tarpeekseni ja sanoin suorat ja se oli jumalauta siinä se.