Tänään olen melkoisen uupunut, väsynyt ja jokseenkin alavireinen. Tämä ei nyt suinkaan johdu siitä, etten olisi saanut nukkua riittävästi. Se ei todellakaan johdu siitä, että olisin ollut vallan hurjan paljon menossa tai kokenut fyysistä rasitusta tai ponnistuksia. Olen kyllä saanut uneni enkä juurikaan ole ponnistellut. No, fyysisesti en nyt ainakaan.

Lähinnä tässä on ollut henkisesti tavallista raskaammat pari päivää nyt, kun työstän blogipäivitystä tai oikeastaan kokonaista blogipäivitysten sarjaa, jossa palataan elämäni raskaimpaan aikaan. Minulla ei ollut työtä eikä asuntoa ja pitkä parisuhdekin oli juuri päättynyt. Sen jälkeen taas ajauduin toviksi vähän huonompaan suhteeseen, kunnes päätin senkin.

Tuolla aiemmin tuli toivomusta, että välillä avaisin myös vähän enemmän sitä, miten minusta tuli minä ja millaisen tien olen tänne kulkenut. Lähdinkin tähän hommaan kyllä ihan päätöksellä, että pistän itseni likoon ja puhun asioista, elämän vaikeuksistakin, aika rehellisesti ja avoimesti.

Ei ole tosiaankaan itsestäänselviö, että minulla on asiat nyt näinkin hyvin. Ei ollut maailman helpoin ja tasaisin tie, joka tänne on kuljettu. Ennen kuin asiat saattoi olla tosi hyvin, niiden piti ensin mennä todella huonosti. Tulen päivittämään sanan pari tuosta ajasta ja palaamme ajassa siis reilu kolme vuotta taaksepäin.

Tulen puhumaan minulle henkikökohtaisesti monin tavoin niin vaikeasta ja toivottomasta ajasta, että hiukan tekee pahaa palata tuota aikaa uudelleen elämään näin edes hetkeksi mielessään. Itselleni ehdottomasti tavallista raskaammat päivitykset tulossa seuraavaksi. Olen yrittänyt tässä jo tovin saada aikaiseksi tähän hommaan tarttua ja huomaan tätä myös lykänneeni ja vältelleeni.

Varmaan tämän jäsennellysti läpikäyminen tulee lopulta olemaan minulle ihan hyvä, puhdistava, terapeuttinen ja toivon mukaan helpottavakin kokemus. Ihan jo senkin takia tämän teen vaikeudestakin huolimatta, että välillä minusta ihan tuntuu vielä jännästi siltä, etten ole tunne-elämässäni päässyt täysin ymmärrykseen siitä, että KAIKKI ON NYT HYVIN. Että ei ole mitään hätää enää, se paha aika on takana! Asiat järjestyi lopulta ihanasti ja tässä on jo tovi eletty ihan hyvää ja onnellista elämää, jossa voi jo unelmoida ja alkaa suunnitella ja rakentaa tulevaisuutta.

Välillä tuntuu, että olen osittain vielä siinä äärimmäisessä hätä- ja selviytymismoodissa ja elämäntilanteessa, missä kaikki on yhtä ja jatkuvaa toivotonta taistelua ja rämpimistä ilman, että olisi tietoakaan mistään paremmista ajoista. Tosissaan sitä jo ehti miettiä, että miten tästä ikinä enää noustaan, kun mistään kohtaa ei vain pääse yhtään siihen elämään takaisin kiinni yrityksistä huolimatta.

Tätä ei melkein uskalla edes enää uskoa todeksikaan, että asiat on hyvin nyt. Sitä ei vain meinaa tajutakaan niin, että se tosissaan ihan painuisi aina tuonne syvempään ymmärrykseen asti. Hädän tunne on ottanut ja juurtunut minuun. Vielä vaikeampaa on alkaa täysin luottaa tähän uuteen onneensa ja hyvän, vakaan elämäntilanteen pysyvyyteen.

Tämä olisi kuitenkin tärkeää, koska muuten saattaa aina yhtäkkiä tulla jostain se tunne, että mieli tekee vain käpertyä kerälle ja nukkua. Tai lohtusyödä. Sitten alkaa miettii, että niin, hei hetkonen, oikeastaan en tarvitse noita keinoja enää – eipä sillä, että ne nyt koskaan olisivatkaan olleet mitään kovin hyviä tai hedelmällisiä keinoja muutenkaan.

Kuvat: pixabay