Joikaamisen voima on ruutiakin väkevämpi

saamelandia.jpg

 

Hyvää saamelaisten kansallispäivän iltaa! Saamelaispäivän kunniaksi sain jo aiemmin intoilemani teoksen eli norjalaisen Magne Hovdenin kirjan Saamelandia. Mutta koska kirja tuli vasta tänään, olen lukenut vasta alkua.

Se vaikuttaa hyvältä, nasevalta. Kirjan mottona on Joikaamisen voima on ruutiakin väkevämpi, ja sivulla 23 Saamelandia-elämyspuistoa ideoivat ystävykset pohtivat: 
 

”Tämä puro on täydellinen, Roy. Voimme ripotella tänne kultaiseksi värjättyä hiekkaa ja tuoda turistit huuhtomaan kultaa. Näen sieluni silmin. Japanlaiset kyyhöttävät saamelaiskoltuissaan perse pystyssä ja vati kädessään.”

 

Oletan, että kirja on hauska ja saamelaiskuvaa uudistava. Lisää arviota seuraa, kunhan saan muutaman muun kirjan ensin alta pois.

Saamelandiasta oli puhetta jo aiemmin saamelaiskirjallisuuspostauksen yhteydessä. Ko. postaus herätti hyvää keskustelua, ja äskettäin Inga osallistui keskusteluun kertomalla kirjavinkkejä ja linkkaamalla Sámi Duodji -ry:n nettikauppaan. Mielenkiintoisessa kaupassa on mm. musiikkia, koruja sekä saamelaista ja saameksi käännettyä kirjallisuutta! Pohdin tosissani, pitäisikö Märta Tikkas -fanilla olla Tikkasta saameksi hyllyssään? Voi tosin olla, että Cuohtelogu ráhkesvuodacuvccas jäisi lukematta.

cuohtelogu_rakesvuodacuvccas_170x250.jpg

 

Oikeasti kaupassa ovat (minulle) kiinnostavimpia saamelaiset, suomeksi tai englanniksi käännetyt teokset. Jos pääsen joskus toivematkalleni kauas pohjoiseen, voisin pakata matkalukemisiksi vaikka englanniksi käännettyä Nils-Aslak Valkeapäätä (The sun, my father).

 

the_sun_my_father_170x250.jpg

 

Ylen sivuilla on tietoa saamelaisten kansallispäivän historiasta ja pieni pätkä Nils-Aslak Valkeapään runoutta suomeksi:

Läpi sukupolvien
tottuneet selviytymään
yksin
paljaan taivaan alla
oman tokkansa kanssa 

 

Kulttuuri Kirjat Uutiset ja yhteiskunta

Claire Castillon: Kuplissa

kuplissa.jpg

 

 

Ranskalaisen Claire Castillonin kanssa olisi varmasti hauska istua iltaa juoruillen ja muita ihmisiä lempeänpistävästi tarkkaillen. Varoisin kuitenkin, etten paljastaisi itsestäni liikaa tai ainakaan suututtaisi kirjailijaa. Muuten hän saattaisi kirjoittaa pirullisen ironisen tarinan myös meidän suhteestamme.

Castillon tunnetaan erityisesti pieniä, julmia tarinoita kertovasta kirjastaan Äidin pikku pyöveli. Se kuvaa äitejä ja tyttäriä. Kuplissakin on äiti-tytär-asetelmia sekä erityisesti kertomuksia vinksahtaneista rakkaus- ja ystävyyssuhteista. En yleensä sano auts, mutta näitä tarinoita lukiessa niin tekee mieli sanoa jatkuvasti. 

Novellikokoelmassa tavataan niin kolmen miehen ”haaremia” pyörittävä nainen kuin yksinäinen vässykkäkin, joka vain odottaa, että joku yllättäisi hänet positiivisesti, itse hän vain toivoo mutta ei vaadi mitään. Odotellessa mies lähtee naisen siskon matkaan ja saa tämän kanssa lapsen. Pyyteetön nainen kertoo: Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti. Onneksi vihdoin 104-vuotiaana vanhainkodissa yksi asia on ihana yllätys: synttärikakussa on kynttilä. Vau!

Toisessa tarinassa äiti puhuu puhelimessa aikuisen tyttärensä kanssa, voiko tämä edes enää tehdä lapsia. Välillä äidin analyysi rönsyilee siihen, millaisia kenkiä mahdollisen lapsenlapsen pitää käyttää, eikä tytär saa puheenvuoroa lainkaan. Lopuksi äiti toteaa: Yritä nauttia jälkikasvusi ensimmäisistä vuosista, kuuntele tarkkaan, mitä minä sanon. Vaikka tämä on tietysti typerää, koska se tulee minun suustani. Nauti niistä! Sen jälkeen on aina kamalan pettynyt.

Kuplissa on siis kyse pitkälti arkisista ihmissuhteista, mutta roimasti (toivottavasti!) liioitellen ja usein jopa hirtehishuumorin kautta kuvattuna.  Novellien pituus vaihtelee parista sivusta muutamaan, ja paria ylilyöntiä lukuun ottamatta tekstit ovat tasaisen nasevia ja osuvia, taattua Castillonia.

Se on yllättäen myös teoksen heikkous. Esikoisnovellisti Janica Brander sanoi haastattelussaan hienosti, että novellikokoelma muistuttaa levyä. Kaikki biisit eivät voi olla hittejä, eivätkä kaikki voi rokata yhtä kovaa. Pitää olla rytmiä ja taukoja. Castillonin Kuplissa näin ei ole. Kirjoitukset ovat lajisssaan hyviä ja pirullisen nautinnollista luettavaa, mutta lopulta ne ovat aika samantyyppisiä. Lukisin Castillonin ivailuja mielelläni yhden kerrallaan esim. naistenlehdestä, mutta kokoelmana ne tuntuivat hauskuudestaan huolimatta hieman puuduttavalta. Mietin, että jos tarinoissa olisi käsitelty muitakin elämän osa-alueita kuin ihmissuhteita, se olisi tuonut kokoelmaan kaipaamaani vaihtelua. Jo se, ettei kaikissa novelleissa olisi ollut minäkertojaa, olisi raikastanut kokonaisuutta.

 

Tekstinäytteenä novellin Claude alku. (Auts!)

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahanlaatuiseksi lymfoomaksi. Emme sano toisillemme mitään avoimesti ja jopa nautimme kierosti suudellessamme sairaana toinen toistamme suulle. On sanomattakin selvää, että olemme toistemme vihollisia. Hän tekee minun elämäni vaikeaksi, ja minä puukotan häntä selkää.

P.S. Klikkasin kirja-arvion avainsanaksi ”suosittelen”. Pian on ystävänpäivä ja jos sinulla on ystävä, jonka kanssa voi juoruta lempeänpistävänpirullisesti, kääri Castillonia ystävänpäiväpakettiin.

 

Claire Castillon: Kuplissa  (Les bulles, 2010). Gummerus, 2012. Suom. Lotta Toivanen. Kannen kuva Claire Castillonista Christine Tamalet

Kustantajan kirjaesittely

Suhteet Oma elämä Kirjat Suosittelen