Ranskalaisen Claire Castillonin kanssa olisi varmasti hauska istua iltaa juoruillen ja muita ihmisiä lempeänpistävästi tarkkaillen. Varoisin kuitenkin, etten paljastaisi itsestäni liikaa tai ainakaan suututtaisi kirjailijaa. Muuten hän saattaisi kirjoittaa pirullisen ironisen tarinan myös meidän suhteestamme.

Castillon tunnetaan erityisesti pieniä, julmia tarinoita kertovasta kirjastaan Äidin pikku pyöveli. Se kuvaa äitejä ja tyttäriä. Kuplissakin on äiti-tytär-asetelmia sekä erityisesti kertomuksia vinksahtaneista rakkaus- ja ystävyyssuhteista. En yleensä sano auts, mutta näitä tarinoita lukiessa niin tekee mieli sanoa jatkuvasti. 

Novellikokoelmassa tavataan niin kolmen miehen ”haaremia” pyörittävä nainen kuin yksinäinen vässykkäkin, joka vain odottaa, että joku yllättäisi hänet positiivisesti, itse hän vain toivoo mutta ei vaadi mitään. Odotellessa mies lähtee naisen siskon matkaan ja saa tämän kanssa lapsen. Pyyteetön nainen kertoo: Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti. Onneksi vihdoin 104-vuotiaana vanhainkodissa yksi asia on ihana yllätys: synttärikakussa on kynttilä. Vau!

Toisessa tarinassa äiti puhuu puhelimessa aikuisen tyttärensä kanssa, voiko tämä edes enää tehdä lapsia. Välillä äidin analyysi rönsyilee siihen, millaisia kenkiä mahdollisen lapsenlapsen pitää käyttää, eikä tytär saa puheenvuoroa lainkaan. Lopuksi äiti toteaa: Yritä nauttia jälkikasvusi ensimmäisistä vuosista, kuuntele tarkkaan, mitä minä sanon. Vaikka tämä on tietysti typerää, koska se tulee minun suustani. Nauti niistä! Sen jälkeen on aina kamalan pettynyt.

Kuplissa on siis kyse pitkälti arkisista ihmissuhteista, mutta roimasti (toivottavasti!) liioitellen ja usein jopa hirtehishuumorin kautta kuvattuna.  Novellien pituus vaihtelee parista sivusta muutamaan, ja paria ylilyöntiä lukuun ottamatta tekstit ovat tasaisen nasevia ja osuvia, taattua Castillonia.

Se on yllättäen myös teoksen heikkous. Esikoisnovellisti Janica Brander sanoi haastattelussaan hienosti, että novellikokoelma muistuttaa levyä. Kaikki biisit eivät voi olla hittejä, eivätkä kaikki voi rokata yhtä kovaa. Pitää olla rytmiä ja taukoja. Castillonin Kuplissa näin ei ole. Kirjoitukset ovat lajisssaan hyviä ja pirullisen nautinnollista luettavaa, mutta lopulta ne ovat aika samantyyppisiä. Lukisin Castillonin ivailuja mielelläni yhden kerrallaan esim. naistenlehdestä, mutta kokoelmana ne tuntuivat hauskuudestaan huolimatta hieman puuduttavalta. Mietin, että jos tarinoissa olisi käsitelty muitakin elämän osa-alueita kuin ihmissuhteita, se olisi tuonut kokoelmaan kaipaamaani vaihtelua. Jo se, ettei kaikissa novelleissa olisi ollut minäkertojaa, olisi raikastanut kokonaisuutta.

Tekstinäytteenä novellin Claude alku. (Auts!)

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahanlaatuiseksi lymfoomaksi. Emme sano toisillemme mitään avoimesti ja jopa nautimme kierosti suudellessamme sairaana toinen toistamme suulle. On sanomattakin selvää, että olemme toistemme vihollisia. Hän tekee minun elämäni vaikeaksi, ja minä puukotan häntä selkää.

P.S. Klikkasin kirja-arvion avainsanaksi ”suosittelen”. Pian on ystävänpäivä ja jos sinulla on ystävä, jonka kanssa voi juoruta lempeänpistävänpirullisesti, kääri Castillonia ystävänpäiväpakettiin.

Claire Castillon: Kuplissa  (Les bulles, 2010). Gummerus, 2012. Suom. Lotta Toivanen. Kannen kuva Claire Castillonista Christine Tamalet

Kustantajan kirjaesittely