Tänä vuonna tulee 75 vuotta Pentti Saarikosken syntymästä, ja Otava huomioi juhlavuoden hienosti. Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu jatkuu yhä ja on kustantamon tiedotteen mukaan saanut paljon huomiota. Syksyllä ilmestyy uusintapainos Saarikosken romaanista Ovat muistojemme lehdet kuolleet, ja tällä viikolla julkaistiin Tiarnia-sarja, eli yhteisnide Saarikosken viimeisistä runoteoksista Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit.

Olen tuon kirjan onnellinen omistaja ja tyytyväinen lukija. Tiarnia-sarjan teoksilla on mielestäni hyvin houkuttelevat, tosiaankin runolliset nimet. Kuulin opintojeni myötä juuri Saarikosken viimeiseksi jääneen radiohaastattelun ja siinä hän sanoi, ettei oikein edes tiedä, miksi juuri tanssi tuli äkkiä niin tärkeäksi. Mutta osa runoudesta oli tietoista: Saarikoski vietti viimeiset aikansa suuren kallion juurella asuen ja palasi myös vanhaan kiinnostukseensa ja erikoisalaansa, antiikin tarustoon. Runoissa noustaan vuorelle, niissä palataan Kreikan kirjallisuuteen.

Niille (meille), joita runous hieman jännittää, voin kertoa, että vaikka tässäkin lyriikassa on aineksia, jotka ainakin minulta menivät ohi, pidin näiden runojen lukemisesta valtavasti. Sanon kuten sanoin Kristina Carlsonin teoksesta: tämän kirjan kanssa oli hyvä olla. Esimerkiksi sodasta, öljystä ja luonnontuhoista sekä Kristuksesta kertovassa runossa Kun aurinko laskee oli ”vaikeiden” säkeiden ohella myös selkeää ja kaunistakin runoutta. Esimerkiksi:

Kun aurinko laskee
ja kissa on saanut ruokaa
sytytän tulen uuniin
Puun merkki on riipaiseva
nyt kuparinkylmää taivasta vasten

***

luen kirjaa
käyn levolle, kuljen
kuun teitä

Kauniit tai ”helpot” kohdat jotenkin rauhoittivat runoja ja lukemista; kokonaisuutena Tiarnia-sarja oli minusta todella hieno.

Osa runoista tai niiden säkeistä tuntui joko puhtaan omakohtaisilta (poliisiputkassa puhuin sörkkaa) tai suoran kantaaottavilta (meidän kommunistien on rakennettava luostari näiden ajatusten ikoneille). Pidin ehkä eniten runoista, jotka tuntuivat henkilökohtaisilta ja sellaisilta, että niissä on sanoma, mutta jotka eivät olleet julistavia tai suoraan juuri Pentti Saarikosken puheelta tuntuvia. Esimerkiksi:

Että saisi
keväällä
kauppareissulta kotiin palatessa
istua metsikössä
valkovuokkojen keskellä
ja tietää
että tykkejä on ruvettu sulattamaan
auroiksi
katsella eloon lohkeavia maita
kävisi
pitkäkseen märkäänkin
ostoksen pään alusena
hyräilisi lauleleisi

Pidin… Tuntuu kyllä hieman lattealta puhua pitämisestä tällaisen tekstin yhteydessä. Toisaalta en halua yrittääkään runojen analysointia. Katsoin juuri Il Postino -elokuvan, jossa Pablo Neruda -hahmon suuhun oli pantu totuus, johon aion tästä lähtien vedota aina runouden kohdalla: ”Kun runoutta selitetään, siitä tulee banaalia.”

Saati sitten, että selittäisi Pentti Saarikosken runoutta. Saarikoski ei varmaan arvostaisi sellaista. Hän kirjoittaa Tanssiinkutsussa: Tulevat sanomaan minulle / millainen runon pitää olla / minulle joka osaan tehdä / vaikka lehmänsorkkaan sopivan hevosenkengän.

Niinpä päätän tämän kirjoituksen vielä yhteen runolainaukseen. Tämä hienous löytyy myös kirjan takakannesta. Mainittakoon vielä, että kirjan kannetkin ovat minusta varsin onnistuneet (vaikka tavuviiva on väärässä paikassa!). Kansien graafisesta suunnittelusta on vastannut Jarkko Hyppönen.

Et löydä tanssilattialle ikinä / jos ei jalkapohjasi ole niin herkät / että osaat kulkea eteen katsomatta / käärmeen ohi eikä se pelästy / vuorimännyn juurien yli eivätkä ne vahingoitu

Pentti Saarikoski: Tiarnia-sarja. Otava, 2012.

Kustantajan kirjaesittely