Teoksensa Kirjoittamisesta – Muistelma leipätyöstä alussa jännitys- ja kauhukirjailija Stephen King harmittelee, ettei viihdekirjailijalta koskaan kysytä hänen teostensa kielestä. En voi olla ajattelematta, ettei tieto hämmästytä, kun ainakin tässä teoksessa King kirjoittaa esimerkiksi näin:

”Liftataanko lauantaina kuviin?” Chris kysyi usein. ”Ritziin.”
”Mitä siellä näytetään?” minä kysyin vuorostani.
”Yks motskarileffa ja yks poeleffa”, hän vastasi. Minuun tämä yhdistelmä upposi tietenkin kuin kaura hevoseen. Bruce Darn sekoaisi Harrikan satulassa ja Vince Prince sekoaisi kummituslinnassa pahaenteisen levottoman meren rannalla. Voisiko elämältä enempää vaatia? Hyvällä säkällä jommassakummassa näkisi Hazen Courtin hortoilemassa pitsiaamutakissa. (s. 41)
 

Kaura hevoseen, hyvä säkä, hortoilua – jos kirjailijan kieli ei eroa tavanomaisesta puhekielestä eikä tämä huolettomuus edes vaikuta tietoiselta tyyliseikalta, mitä siitä kyselemään?

Muutenkin King keskittyy kirjansa alkupuolella kertomaan laajasti sattumuksia lapsuudestaan ja koko elämästään. Olkoonkin, että kyseessä on muistelmateos, mutta mielestäni yleistä tarinointia oli liikaa. Kirjoittamisen sijasta King tuntuu keskittyvän kaikkiin muihin aiheisiin. Haahuileva jaarittelu tasaantuu vasta teoksen puolivälin tienoilla, kun King alkaa antaa neuvoja kirjoittajille ja sellaiseksi tahtoville. Ne sopivat muillekin kuin tarinavetoisten viihde- tai jännityskirjojen kirjoittajille.

Pidin siitä, että King lähtee liikkeelle perusasioista: jotta voi rakentaa toimivan tekstin, on oltava hyvät työkalut ja kyky käyttää niitä.

Kingin mukaan kirjoittajan pakissa on ainakin neljä kerrosta työkaluja. Näistä eniten käytettyjä ovat sanat. ”Kaikkein yleisin on sanavarasto, kirjoittamisen leipä”, King luonnehtii. Olin kuitenkin iloinen, että hän painottaa sanojen tärkeyden ohella niiden aitoutta, luonnollisuutta. Ärsyynnyn itse helposti kielellä kikkailemisesta eli keksimällä keksityistä sanoista, ellei kirjoittajan kielenkäyttö ole todella hallittua. Mielestäni King on siis oikeassa hauskassa lemmikkieläinvertauksessaan:

Laita sanavarasto pakin ylimpään kerrokseen äläkä yritä tietoisesti parantaa sitä. (Se paranee tietenkin lukemalla… mutta siitä myöhemmin.) Kirjoittamiselle on suurta hallaa siitä, jos pänttäät sanoja ja etsit hienoja ilmauksia koska tavalliset tuntuvat liian vähäpätöisiltä. Se on kuin pukisit lemmikkieläimen iltapukuun. Eläintä nolottaa ja tahalliseen hienosteluun syyllistynyttä pukijaa sietäisi nolottaa vielä enemmän. (s. 105)

Kirjailija korostaa myös kieliopin merkitystä, ja tässäkin asiassa olen samaa mieltä. Kun tulee puhetta siitä, ettei kaunokirjallisuudessa aina noudateta suomen kielen kielioppisääntöjä, tapanani on siteerata lukion äidinkielenopettajani opetusta, joka kertoo mielestäni kaiken oleellisen kieliopin tärkeydestä: ”Vasta kun osaa perusasiat kunnolla, tietää, miten niitä voi tyylikkäästi soveltaa.” Myös King esittää tämän ajatuksen myöhemmin teoksessaan.

King kirjoittaa englannin kielestä, joten hänen oppejaan ei voi suoraan omaksua suomeen. Hänellä on kuitenkin hyviä ajatuksia esim. sanaluokista – adverbi ei ole sinun ystäväsi – ja siitä, kuinka aina ei ole pakko kirjoittaa kokonaisia lauseita. Ei olekaan – etenkään kaunokirjallisuudessa.

Stephen Kingin kielipohdinnat toivat mieleeni kaksi kotimaista kielenhuolto- ja tyyliopasta. Kielipoliisin käsikirja (toim. Pirkko Muikku-Werner, Tammi) ja Suomensuojelija (Lari Kotilainen, Wsoy) on suunniteltu ensisijaisesti asiakirjoittajille, mutta myös fiktion kirjoittaja saa niistä apua tekstiensä tarkasteluun ja hiomiseen.

Kirjoittajan työkaluja koskevassa luvussa, samoin kuin muuallakin kirjassaan, King puhuu myös kirjoittajan tyylistä.

Yhdyn jälleen hänen ajatuksiinsa: omaa kirjoitustyyliään voi kehittää lukemalla tyyliohjeita ja tarkastelemalla omia tekstejään niiden valossa, mutta vähintään yhtä tärkeää on lukea ja kirjoittaa paljon, altistaa itsensä monenlaisille teksteille ja tyyleille. Tutulta kuulosti sekin Kingin toteamus, että ”liian” taitavan tekstin edessä aloittevan kirjoittajan, saati kirjoittamisesta vasta haaveilevan, olo on usein voimaton – Kingin mielestä tosin turhaan:

Vihan hedelmien kaltainen romaani saattaa täyttää uuden kirjailijan epätoivolla ja häpeämättömällä kateudella – ”Minä en ikinä pysty kirjoittamaan noin hyvin, vaikka eläisin tuhatvuotiaaksi” – mutta tällaiset tunteet voivat myös kannustaa, usuttaa kirjailijaa yrittämään kovemmin ja tähtäämään korkeamalle. – – Ei ole toivoakaan, että voisit saada lukijasi haukkomaan henkeä, ellei itsellesi ole käynyt niin. (s. 136)

Työkalupakkiteorian ohella minua kiinnosti Kingin teoksessa erityisesti faktoidikirjailijan käsite.

Olen aina ajatellut, että olen oppinut suuren määrän maailmaa ja koko elämää koskevista tiedoistani ja käsityksistäni kaunokirjallisuudesta, koska olen aina lukenut paljon. Taidokkaasti kerrottu, uskottava fiktio on myös aina jäänyt paremmin mieleeni kuin loogisinkaan, painokkainkaan faktateksti. Toisaalta lähes mikään ei ärsytä minua lukiessa yhtä paljon kuin se, että kaunokirjallinen teos pyrkii tietoisesti opettamaan lukijaa. Perusesimerkkini tällaisesta ärsyttävyydestä on ruotsalaisen Stieg Larssonin suosittu Millennium-trilogia. On hyvä, että myös viihdekirjallisuudessa osoitetaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja pyritään kenties muuttamaankin niitä, mutta faktojen ja kirjan sanoman pitäisi sulautua fiktioon, ei hyppiä silmille tarinan seasta. Millennium-trilogiassa teksti töksähtelee, kun se vaihtuu rennosta dialogista yhtäkkiä esimerkiksi Ruotsin holhouslainsäädännöstä luennointiin ja taas takaisin dialogiin.

Stephen Kingin linja faktan ja fiktion suhteesta ja yhteensovittamisesta kuulostaa tasapainoisemmalta kuin Larssonin kirjojen linja. King sanoo, että taustatutkimusta on tehtävä, koska kirjailijan on tiedettävä, mistä hän kertoo. Sopiva määrä faktoja tuo kertomukseen uskottavuutta ja ikään kuin kiinnittää sen todellisuuteen ja lukijan ajatusmaailmaan. Silti King on mielestäni enemmän kuin oikeassa varoittaessaan, ettei häntä saa heiluttaa koiraa. ”Muista että kirjoitat romaania etkä tutkimusraporttia. Tarina on aina etusijalla”, on opetus, jonka soisin useampien kirjailijoiden sisäistäneen.

Muutenkin Stephen Kingin teoksessa oli hyviä, joskin melko yleisiä, ajatuksia ja ohjeita. Esimerkiksi neuvo siitä, että kirjoittajan mielestä valmiiksi tullut teksti kannattaa laittaa syrjään jopa kuudeksi viikoksi ja lukea se sitten kriittisen katseen kera uudestaan, on varsin kannatettava. Jos aika sallii, lyhyenkin tekstin kannattaa antaa levätä hetki, ennen kuin julistaa sen lopulliseksi valmiiksi – tai niin valmiiksi, kuin mikään teksti voi koskaan olla. Kirjoittaessa tulee helposti sokeaksi omalle tekstilleen.

Luulen, että Stephen Kingin teos Kirjoittamisesta – Muistelma leipätyöstä olisi avautunut minulle vielä paremmin, jos tuntisin paremmin hänen tuotantoaan. Olisi ollut mielenkiintoista peilata omia lukukokemuksia siihen, mitä kirjailija itse kertoo teoksistaan.

Mitä mieltä olet Kingin ajatuksista? Voiko kirjoittamista oppia kirjoittamisoppaita ja kirjailijaelämäkertoja lukemalla?

Stephen King: Kirjoittamisesta – Muistelma leipätyöstä. (On Writing. A Memoir of the Craft, ilm. 2000). Tammi/Loisto-pokkarit, 2006. 2. painos. Suom. Ilkka Rekiaro

P.S. Tämä kirjoitus on alun perin naputeltu opintoihini kuuluvaa tietokirjoittamisen kurssia varten. Pienen tuttavagallupkyselyn perusteella uskalsin julkaista sen kuitenkin netissäkin; Stephen King on tunnettu kirjailija ja monet lukutoukat kirjoittavat itsekin, joten toivon mukaan kurssiessee kiinnostaa edes jotakuta. Minulla on tällä hetkellä montaa kaunokirjaa kesken, mutta en ole saanut yhtään loppuun asti, kun olen lukenut tätä Kingin kirjaa.