Aurinko ja olut unnuttivat meidät uneen ja unessa harvinaiset silmälasikarhut  suukottelivat toisiaan ja keihäsantilooppi ajoi kaikki halvatun hölmöt niityltä. Mustelmansinisellä Ybbsillä mursu souti venettä räpylöillään, päivetti torahampaitaan ja haalistutti viiksiään eikä nähnyt virtahepoa, joka väijyi joenrannan syvänteessä – kuohuun verhoutunut virtahepo suu ammolla odottamassa mursua ja soutuvenettä. (s. 42)

Tiedätte varmaan tunteen, kun niin haluaisi pitää jostakin kirjasta, mutta ei pidä? Tai vaikka pitääkin kirjasta, ei saa luettua sitä kunnolla? Ja sen, että vaikka aistisi lukevansa hyvää kirjaa, kirjasta voi silti jäädä tyhmä olo. Minulle kävi nyt ensimmäisen lukemani John Irvingin teoksen kanssa juuri niin, että kirja oli minusta hieno ja tavallaan pidinkin siitä – ja toisaalta en voi sanoa kuitenkaan pitäväni kirjasta, joka meni minulta suurelta osin ohi ja josta en osaa kertoa mitään täsmällistä. Lukukokemus oli hämmentävä.

Irvingin viime vuonna suomennettu esikoisromaani Vapauttakaa karhut! kertoo wieniläiskaveruksista, jotka tutustuvat yhtäkkiä ja hankkivat yhtä vikkelällä tahdilla yhteisen moottoripyörän. Sitten lähdetään päämäärättömästi reissuun ja heti aluksi päädytään eläintarhaan, jonka vangitut eläimet huolestuttavat ystävyksiä. Sitten tapahtuu kaikkea enemmän tai vähemmän sekavaa.

Mielikuvani  tästä kirjasta jäivät pikemminkin fiiliksien, havaintojen ja erillisten kohtauksien tasolle kuin muodostuivat selkeäksi kokonaisuudeksi tai edes summittaiseksi juoneksi. Olin tuskastua jo heti alkuunsa niin, että kyselin apua jo blogini Facebook-sivullakin. Moni kokeneempi Irvingin lukija neuvoi minua kuten olen nähnyt muitakin kyselijöitä neuvottavan: Älä aloita ”karhukirjasta”, aloita vaikka Garpin maailmasta. Älä lannistu. Irvingin teosten juju on juuri siinä, että ne ovat kummallisia, mutta loppu palkitsee: mielivaltaisuudesta tuleekin loogista.

En lannistunut, vaikken tajunnut enkä ihastunut. Vapauttakaa karhut! -kirjassa oli kuitenkin paljon sellaistakin, josta kiinnostuin ja josta pidin. Niin moottoripyöräily- kuin esimerkiksi eläintarhakohtauksissakin oli absurdiudestaan huolimatta jotain hyvin taidokasta ja kiehtovaa, minuun vetoavaakin. Haluaisin nähdä tästä kirjasta tehdyn elokuvan, niin näkisin, miten joku muu on kirjan tulkinnut! Elokuva olisi sikälikin luonteva laajennus tarinalle, että kirja oli ainakin minusta hyvin visuaalinen, tai ylipäätään aisteihin vetoava. Tuon alun unikohtauksen viereisellä sivulla lukee: ”Sitten havumetsä loppui ja yö oli niin raikas, että sitä saattoi hengittää vain varovasti. Tulimme taas tietoisiksi ympäröivästä maailmasta ja yllättäen esiin nousevista asioista jotka täyttivät sen: tuuli heilutti mustan ladon isoja ovia, ja kolmikulmaiset ikkunat heittivät ajovalot takaisin silmillemme; jokin laahusti pois tieltä vilkaisten vihaisesti olkansa yli kumarassa kuin karhu – tai ehkä se oli pensas; maalaistalo värähteli unessaan ja nalkuttava koira juoksi rinnallamme – katsoin sitä olkani yli, kunnes sen silmät pienenivät pienenemistään ja katosivat perävalomme tanssivasta punasta. Ja laakson puolella, melkein allamme, pienet puunlatvukset näyttivät tien varteen pystytetyiltä teltoilta.”

Niin, jotain kiehtovaa ja viehättävää tässä hieman hahmottomassa teoksessa kuitenkin on. Kristiina Rikmanin suomennos vaikutti laadukkaalta ja harkitulta: haluaisin kyllä tietää, miten esimerkiksi ensimmäisessä lainauksessa käytetti unnuttaa-verbi kuului alkuperäistekstissä. Kutkuttavaa!

En siis pelästynyt. Aion ehdottomasti lukea Garpin maailmankin. Odotukset ovat korkealla – edelleen.

Oletko lukenut John Irvingiä? Mikä on suosikkiteoksesi ja miksi?

Kurkkaa myös pitkän linjan Irving-fanin, Lumiomenan Katjan blogiarvio tästä kirjasta.

John Irving: Vapauttakaa karhut! (Setting free the Bears, 1968) Tammi, 2012. Suom. Kristiina Rikman. Päällys: Timo Mänttäri

Kustantajan kirjaesittely