Kuten aamulla lupasin, tässäpä pitkästä aikaa kirja-arvio. Viivi Luikin romaani Seitsemäs rauhan kevät valikoitui mukaani Viron-matkan teemamatkakirjaksi, ja se osoittautui monin tavoin hyväksi valinnaksi.

Viivi Luik tunnetaan – tai ainakin minä tunnen – Suomessa lähinnä romaanistaan Varjoteatteri. Moni on kehunut minulle tuota Luikin omaelämäkerrallista teosta, mutta käsittääkseni kirja liikkuu pitkälti muualla kuin Virossa. Seitsemäs rauhan kevät sen sijaan on todella aitovirolainen, jos niin voi sanoa.

Dokumentinomaisen tarkassa ja rauhallisen määrätietoisesti etenevässä romaanissa eletään 1950-luvun alkua, Viro on muuttumassa neuvostomaaksi. Seitsemännen rauhan kevään tapahtumat kerrotaan viisivuotiaan tytön silmin. Paikoin ajattelin, että tuo tyttö on todella pikkuvanha ja tarkkamuistinen, mutta toisaalta teoksen idea onkin muistella, millaista kaikki oli, kun tyttö oli viisi, eikä väittää, että pieni lapsi kiinnittäisi jatkuvasti huomiota ihmisten sanomisiin, kasveihin, ruokiin, aivan kaikkeen. Esimerkiksi näin tarkasti, ote aivan kirjan alusta:

”Suurissa ja harmaissa tienvieren taloissa oli asunut kulakkeja. He olivat kätkeneet rautasängyn jalkoihin kultaa. Yhden talon emäntä oli jopa hirttäytynyt sängynjalkaan. Nokkosissa näkyi vieläkin joitakin sängynrotiskoja.

Äidin kädessä kolksotti ämpäri; olimme menossa poimimaan pihlajanmarjoja. Äiti halusi kerätä ämpärillisen pihlajanmarjoja ja keittää niistä hilloa talveksi. Jopa Orrin Antsin Mann oli keittänyt! Kaikki keittivät! Jokainen nainen maalla varaa tulevaksi talveksi vitamiinipitoista pihlajahilloa ja ompelee vanhasta alushameesta viidestä kahdeksaan vuotiaalle tytölle uuden paidan!

Ajourat olivat vettä piripintaan kuin ojat ja kirkkaan veden läpi näkyi ruoho, jokaisen helpeen ja lehden päässä ilmarakkula. Pellolla kauran seassa kasvoi hernettä, keräsimme palkoja ämpärin pohjalle ja söimme niitä ahnaasti koko matkan ja koko matkan minä kinusin: ”Äiti, anna vielä yksi palko!”

Paikat kävivät vieraiksi, minusta tuntui että olemme jo kaukana kotoa, eikä lainkaan tiedä milloin pääsee takaisin kotiin. Alituiseen piti ryömiä piikkilanka-aidan alitse. – – ”

Lapsen näkökulma toi kuitenkin teokseen monipuolisuutta ja inhimillisyyttä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli opettavainen ja koskettava, ja kirjan maailma tuntui hyvin aidolta. En suosittele sitä aivan varauksetta juonivetoisten tarinoiden ystäville, mutta historiallisista ajankuvauksista kiinnostuneille lukijoille kyllä – erittäin lämpimästi ja painokkaasti. Voisin melkeinpä sanoa, että jos Sofi Oksasen kirjat tuntuvat liian hurjilta, mutta Viron historia ja kansanperinne sekä ylipäätään elämänmuoto kiinnostavat, lue tämä teos. Seitsemäs rauhan kevät -romaanissakin on vaikeita ja hurjia teemoja, kuten vaikkapa Oksasen Puhdistuksessa, mutta lapsen näkökulma ja tasaisen selostava kerrontatapa tekevät kirjasta hurjan sijasta rauhallisen. 

Tuosta rauhallisuudesta annan teokselle ainoan moitteenkin. Luin muun lomaohjelman takia kirjaa pienissä pätkissä ja huomasin, että kun kirjassa ei ollut erityisen vauhdikkaita juonenkäänteitä eikä juurikaan dialogiakaan, päädyin pariinkin kertaan lukemaan samoja kohtia vahingossa uudestaan. Oikeastaan tämäkin moite kuuluisi kuitenkin lukijalle eikä kirjalle: eihän se kirjan vika ole, jos minä menen sekaisin, missä kohdin kirjaa olen. Tästä hahmottamisvaikeudesta jäi kuitenkin sellainen olo, että Seitsemäs rauhan kevät olisi parhaimmillaan, jos siihen keskittyisi kunnolla ja lukisi pitkiä pätkiä kerralla – niin kuin moni muukin kirja.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin myönteinen, ja dokumentinomaisen uskottava ja huolellinen teos sai kiinnostumaan muistakin Luikin kirjoista. Varjoteatteri onkin ollut jo pari vuotta lukulistoillani, mutta onko kukaan lukenut Historian kauneus -teosta? Se on suomennettu jo 1991, mutten ollut edes kuullut kirjasta, ennen kuin huomasin siitä maininnan Seitsemännen rauhan kevään kannessa. Kirjan nimessä on ainakin jotakin kiehtovaa.

Siitä kannesta vielä: minua ainakin kutkutti kovasti se, että pokkarin takakannessa mainittiin Seitsemännen rauhan kevään olevan Viron 1980-luvun parhaaksi romaaniksi kehuttu teos. Lisäksi lainattiin Kalevan arviota, jonka mukaan ”Viivi Luik on kuin Alice Miller ja Tove Jansson samassa persoonassa.” Käsitän tämän niin, että Luikilla on psykologista silmää ja inhimillinen ote hahmoihinsa, ja olen aivan samaa mieltä.

Virolaisesta kirjallisuudesta on keskusteltu aiemmin täällä. Huomenna julkaisen kuvia virolaisista kirjakaupoista!

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Seitsmes rahukevad, 1985). Tammi, 2011. 4. painos (ensimmäinen suomenkielinen painos 1986). Suom. Eva Lille, kansi ja kannen kuvat: Helena Kajander