Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka pitäisi arvioida nuortenkirjoja. Olen kertonut, etten lukenut niitä juuri lainkaan edes nuorena, ja nyt nuorten maailma on minusta aika kaukana, en tunne henkilökohtaisesti ketään lukioikäistä. Silti luin Salla Simukan nuortentrillerin Punainen kuin veri, kun satuin sen saamaan. En oikeastaan aiokaan nyt arvioida kirjaa, vaan kertoa, millaisia ajatuksia se nostatti nuorille ja nuorista kirjoittamisesta ja etenkin nuorten kielestä.

Lumikki pelastaa tilanteen

Punainen kuin veri -aloittaa Tampereelle sijoittuvan trilogian, jonka päähenkilö on Lumikki Andersson, fiksu ja tiedostava lukiolainen, mallioppilas. Nuorten tv-sarjoista tuttujen stereotypioiden mukaan Lumikki on se erilainen, kunnollinen nuori nainen, josta kukaan ei oikein tiedä mitään. Mutta toisin kuin sadun Lumikki, tämä neito ei vaivu uneen odottamaan pelastajaprinssiä, vaan pelastaa itse koulutovereitaan, hieman bimbomaisen – totta kai – tytön, hänen poikaystävänsä ja heidän poikapuolisen kaverinsa. Tytön järjestämät kotibileet ovat karanneet käsistä, hänen poliisi-isänsä tuntuu sekaantuneen johonkin hyvin hämärään – seuraa takaa-ajoa, hengenvaarallista menoa, naamioitumista ja muutenkin kaikkea, mitä trilleriltä sopii odottaa. .

Simukka kirjoittaa vetävästi. Vaikka jotkut juonenkulun kannalta olennaiset vinkit olivat liiankin ilmeisiä ja kirjan hahmot hieman kliseisiä, kokonaisuus oli varsin toimiva. Vaikken kokenut suuria samastumisen tai välittämisen tunteita, seurasin vauhdikasta tarinaa mielelläni. Luulen, että sekä tällä kirjalla että sen jatko-osilla on hyvät menestymisen mahdollisuudet. Blogimaailmassa kirjaan ovat mieltyneet mm. Kirsin Kirjanurkan Kirsi, jonka bloggauksessa kirjan tarinaa on avattu melko paljon, sekä Kaiken voi lukea! –blogin Jori, joka tosin miettii kuten minä, ettei taida kuulua aivan kirjan kohderyhmään.

Voisivatko nuoret puhua kirjakieltä? 

Minusta kirjaa oli kiinnostavaa lukea sujuvan kerronnan ohella siksikin, että mietin, miten vaikeaa aikuisen on kirjoittaa nuorille ilman että syntyy vaikutelma mielistelevästä ja mukaymmärtävästä kukkahattutädistä tai toisaalta viisastelevasta kirjoittajasta. Tiedättehän, ymmärtävä lässytys tai annapa minä vanhempana selitän -alentuvuus eivät ole kumpikaan kovin hyviä kommunikaatiostrategioita.

Salla Simukka välttää ansiokkaasti kummankin tyylin. Olisi kuitenkin hauska tietää, tuntuuko hänen kerrontansa aidolta nuorten lukijoiden mielestä. Minä huomasin, että kielipainotteisena lukijana minua ärsytti paikoin, että tarina oli kerrottu nuorten omalla puhekielellä ja tyylillä, sellaisella, jota on minusta (viisastelevasta kukkahattutädistä) usein rasittavaa kuunnella ruuhkabussissa, saati lukea kirjasta. Esimerkkidialogi heti kirjan alkupuolelta, s. 22:

Pimiössä. Pimeää. Sitten yksi napsautti valon päälle.
– Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli.
Muovikassi pöydälle. Kassi auki.
-Hyi vittu ne haisee.
-Raha ei haise. Raha tuoksuu.
-Tossa on ihan tolkuttomasti massia.
-Ja me jaetaan ne tasan.
-Tää on niin upeeta! Mulle ei oo koskaan tapahtunu mitään tällasta. Mä rakastan teitä. Mä rakastan koko maailmaa.
-Älä nyt ala pussailla. Mulla herpaantuu keskittyminen ja alkaa panettaa.

Ja toinen esimerkki Lumikin ajatuksista niin ikään alkupuolelta, s. 31:

Lumikki nojasi seinään ja tuijotti silmät auki mustuuteen. Tyhjensi mielensä ajatus ajatukselta. Kaikkein helpointa oli päästää irti arkisista, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväisistä pohdinnoista, jotka liikkuivat akselilla seuraava matematiikantunti, kaupassakäynti mahdollisesti koulun jälkeen, illaksi ehkä combatiin.

Puhekieltä, toistoa, saman asian jauhamista. Kieltämättä Simukka on tavoittanut tekstiin hyvin autenttisen sävyn. Mietin vain, eikö nuorista olisi uskottavaa, jos heille ja heistä kerrottaisiin kirja- tai edes yleiskielisemmin. Oli myös kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaa kieliopillisesti siedettävää mutta silti puhekielen omaista tekstiä. Puhekielessähän kielioppisäännöt saavat usein kyytiä mennen tullen ja kieli vilisee monesti vieraskielisiä ilmauksia, usein anglismeja. Ne ovat varmasti osa aitoa nuorten kielen tavoittelua, mutta myönnän pettyneeni, kun huomasin tekstissä koska-lyhennyksen, joka on viime aikoina alkanut luikerrella vastaan myös mm. tuttavieni Facebook-päivityksissä ja sähköpostiviesteissä. En ole maailman allergisin anglismeille, mutta jostain syystä erityisesti koska-tyyli ärsyttää minua. Usein yksi pieni oli-sana tekisi ilmauksesta suomenkielisen ja jo pilkku ”koskan” edellä pelastaisi hieman tilannetta.

Koska-esimerkki Punainen kuin veri -teoksen sivulta 131: Ei ei ei. Koska bileet. Koska huumeet. Koska murtautuminen kouluun. Koska rahat. Koska Elisan isä oli poliisi ja kuka heitä muka uskoisi ja heillä pitäisi olla vähän enemmän tietoa, muutakin kuin jotkut valokuvat ja tuhottu meili.

Lopetan pohdintani tähän koska vielä muita hommia ja koska oma tietämättömyyteni. Olisi kuitenkin kiva kuulla muiden näkemyksiä: Pitääkö nuorille kirjoittaa nuorten kielellä? Sopiiko puhekieli kaunokirjallisuuteen: tuoko vai viekö se uskottavuutta? Jostain syystä murre tuntuu minusta paljon kaunokirjallisemmalta, tai ”kielellisemmältä”, ratkaisuilta kuin näennäisen helppo puhekieli. Millaista kieltä muissa kotimaisissa nuortenromaaneissa on? Ja heh, pitäisikö nuoria lukijoita varjella pahimmilta anglismeilta ja muilta käännöskukkasilta?

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. Kansi: Laura Lyytinen
Kustantamon kirjaesittely