Vihdoin. Pahoittelen, että lukupiiripostauksen kanssa meni näin myöhään, mutta sekä nettiyhteys että aikataulut pettivät. No, kuten jo moneen kertaan sanottu, keskustelu Marisha Rasi-Koskisen kirjasta Valheet alkaa tänään, mutta jatkuu periaatteessa ikuisesti, netissä kun ollaan.

Olen tyytyväinen, että ensimmäiseksi nettilukupiirimme kirjaksi valikoitui juuri tällainen teos. Minusta Valheet on hieno, mutta mietin, että jos haluaisin kirjoittaa siitä tavanomaisesti arvion, olisin pulassa: en osaa sanoa tästä kirjasta mitään kovin täsmällistä. Toisaalta luulen, että kirjasta irtoaa monenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.

Sen osaan sanoa minäkin sanoa, että kuten esikoisessa Katariinassakin, tässä teoksessa on hienoa kieltä. Jo kirjan alku teki vaikutuksen sateen kuvauksellaan: tunsin kostuvan maan tuoksun, kuulin sateen äären (ja auringosta kertova loppu oli yhtä kiehtova). Rasi-Koskisen kieli on yhtäaikaa täsmällistä ja runollista, monin paikoin mielestäni hyvin nautinnollista.

Psykologina Rasi-Koskinen tuntuu myös ymmärtävän kaikenikäisiä ihmisiä ja etenkin heidän rikkonaisuuttaan, elämän monimutkaisuutta ja haurautta tarkasti. En ole varma, ymmärsinkö kaikki Valheet-romaanin tarinoiden merkitykset ja tarinoiden linkittymisen toisiinsa, mutta sen tavoitin, että Rasi-Koskisella on hyvä ihmistuntemus ja hän välittää ihmisistä. Paikoin Valheet-kirjan teksti muistutti Katariinaa: aina ei voinut olla heti aivan varma, kuka puhui ja kenelle, ja teksteissä oli yllättäviäkin aineksia. Lukijana olin kuitenkin luottavainen, sillä tuntui, että Rasi-Koskinen itse tiesi, mistä kirjoittaa ja mihin tarinaansa kuljettaa. Etenkin kertomus Uni muistutti minua Leena Krohnin teoksista. Teksti oli samanaikaisesti kummallista ja loogista, kertoja tuntui viisaalta.

Suosikikseni nousi tarina Kertomuksia sokeudestani. Luulen, että luen sen vielä joskus huolellisesti uudelleen ja mietin, mitä kaikkea sokeus tai sen teeskentely kertomuksessa kuvasti. Aloin kyllä pohtia sitä nytkin heti tarinan aloittaessani, enkä ihmetellyt, kun pääsin kohtaan:

Juuri siksi minä olen sokea. Että saisin vähän välimatkaa. Olen sokea, koska pelkään.

Minä pelkään olleeni sokea Valheille. Tai: luulen, että teos on kaikessa selkeydessäänkin monitulkintainen, niin että muut ovat voineet löytää siitä aivan eri asioita kuin minä. 

Kertokaa! Sana on täysin vapaa, mutta olisi kiinnostavaa kuulla mm. siitä, hahmottuiko Valheet kertomuskokoelmana vai kokonaisuutena. Mikä jäi erityisesti mieleen, mikä oli hyvää, mikä ei miellyttänyt? Kenelle suosittelisit tätä kirjaa?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Kirjailijan haastattelu kustantamon sivuilla.

P.S. Keskustelu sisältää lukupiirin luonteen mukaisesti juonipaljastuksia.