Putosin Youtuben kaninkoloon, kun koukutuin vocal coach reacts -videoihin

Kävin kesäkuussa mahtavalla System Of A Downin keikalla, ja kun konserttikaihoissani etsin livevideoita Tukholmasta, törmäsin Youtubessa vocal coach reacts -videoihin. Kun katsoin laulun ammattilaisen analyysia SOADin B.Y.O.B.-kappaleesta, tulin samalla päätyneeksi looppiin, jossa pyörin edelleen.

Reaktiovideoissa laulunopettajat ja laulajat kommentoivat rakastettuja biisejä. He analysoivat laulua mutta samalla myös soittoa, sanoituksia ja videota. On kiintoisaa kuunnella, miten asiantuntija erittelee sitä, mikä tekee upeasta kappaleesta upean.

Joku saattaa ajatella, että eikö riitä, että biisi on hyvä — tarvitseeko se analysoida puhki? Minusta reaktiovideoita on kuitenkin hauskaa katsoa, vaikka monet musiikkitermit menevätkin yli hilseen. Meillehän ei ala-asteen nokkahuilutunneilla edes opetettu nuotteja vaan soitimme 1, 2, 3 -tekniikalla (huilun ylin aukko oli 1 ja niin edelleen)! Silti videoilla on paljon sellaista, mitä tosimaallikkokin ymmärtää, minkä lisäksi on mielenkiintoista seurata, miten ammattilainen reagoi minun lempikappaleisiini. Suusta ei tule pelkästään musiikin käsitteitä vaan myös ihastuneita huudahduksia. Saan itsekin kuunnella upeaa musiikkia ikään kuin ensimmäistä kertaa.

Kaikista lauluvalmentajista tykästyin lopulta eniten The Charismatic Voice -kanavan Elizabeth Zharoffiin, joka on taustaltaan oopperalaulaja. Hän on lempeä, asiantunteva ja tekee hyviä tulkintoja myös laulujen sanoista. Jotenkin hän on selvinnyt elämästä läpi kuulematta esimerkiksi System Of A Downia tai Nirvanan MTV Unplugged -esiintymistä. (Miten voi olla mahdollista? Miten?!) Siten hänen reaktionsa ovat tuoreita ja aitoja.

Tästä videosta kaikki alkoi:

Kurt Cobainin ääntä voi aina kuunnella. Varsinkin lopussa. Kai te tiedätte.

Tässä myös yksi mainioimmista Phantom of the Opera -versioista:

Kun avaan Youtuben katsoakseni elokuvan tai tarkistaakseni jonkin treeniliikkeen tekniikan, etusivuni tarjoaa ensimmäisenä The Charismatic Voicea. Saatan empiä hetken mutta klikkaan aina lopulta Zharoffin videon pyörimään. Kuinka voisin vastustaa esimerkiksi kappaleita Du Hast, Losing My Religion tai I-E-A-I-A-I-O?

En mitenkään, mutta ei se mitään. Kerrankin ruudun tuijottelu ei ole hukkaan heitettyä aikaa. Tästä kaninkolosta ei ole tarvetta päästä pois.

Kulttuuri Musiikki Videot

Bea Uusman Valkosaari vie arktisen arvoituksen äärelle

Voiko jatko-osa yltää ensimmäisen kirjan tasolle?

Todellakin VOI!

Bea Uusman teos Valkosaari on aivan yhtä jännittävä ja kiehtova kuin Naparetki – minun rakkaustarinani.

Andrée-retkikunnan kohtalo ei edelleenkään jätä Uusmaa rauhaan. Vuonna 1897 Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Frænkel lähtevät kaasupallolla kohti pohjoisnapaa. Pallo pysyy ilmassa pari vuorokautta. Hätälaskun jälkeen kolmikko kulkee jäätiköllä kaksi ja puoli kuukautta, kunnes onnistuu rantautumaan Valkosaarelle. Muutaman päivän päästä kaikki kolme ovat kuolleet.

Valkosaari-teoksessa saadaan viimeisistä hetkistä uutta tietoa. Esimerkiksi Andréen kesken jäänyt päiväkirja onnistutaan saamaan lukukuntoon. Nykytekniikalla on mahdollista myös testata kynsien pitoisuuksia mahdollisen myrkytyksen varalta ja tutkia, onko takin punainen väri verta.

Uusma toteuttaa myös oman tutkimusmatkansa Valkosaarelle, mikä vaatii huolellista suunnittelua ja hirvittävästi rahaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaa kuin Andrée ikään, ja on kiinnostavaa lukea, kuinka jääkarhut, merenkäynti ja kolmen viikon aikaikkuna haittaavat ainutkertaista mahdollisuutta. Laki kieltää jääkarhujen tappamisen ja häiritsemisen (mikä on hyvä), enkä voi olla miettimättä, että menneisyydessä karhut olisi varmasti surutta surmattu tutkijoiden tieltä.

Uusma osaa pitää jännitystä yllä. Teksti kiehtoo mielikuvitusta, vaikka välillä lipsutaan ylidramaattisuuden puolelle. Kirjailija korostaa turhan monta kertaa, miten retkikuntalaiset eivät tiedä kuolevansa pian. Meren monituhatmetrinen syvyys mainitaan myös usein, vaikka onhan se tietenkin hurja tieto.

Vanhoja tekstejä analysoidessaan Uusma selittää sanoja nykykielellä. Esimerkiksi ”rantautua” ja ”taannoinen” saavat selityksensä, mikä tuntuu suomenkielisessä versiossa hassulta. Lienevätkö vanhat ruotsinkieliset sanat sitten niin vieraita nykyruotsalaisille, että niiden merkitys täytyy selventää? Tässä tarvittaisiin nyt Uusman tai kääntäjä Antti Immosen näkemystä! (Toisaalta pari lukiolaista on tänä syksynä ihmetellyt mm. sitä, mitä tarkoittaa ”saituus”.)

Joka tapauksessa, ehkä osin juuri dramaattisten sanankäänteidensä vuoksi, Valkosaari on kuin jännitysnäytelmä, jota ei voi laskea käsistään. Jos rakastit Naparetkeä, rakastat myös tätä!

Kulttuuri Kirjat Matkat Suosittelen