Nina Burton: Elämän ohuet seinät

Nina Burtonin Elämän ohuet seinät on viisas esseekokoelma luonnosta. Kirjoittaja elää ja kirjoittaa kesämökillään, jossa luonto tulee sisään rakennuksiin: orava tekee pesän välikattoon, kettu lymyilee pohjarakenteissa ja kimalaiset surisevat seinissä. Burton kirjoittaa näistä elävistä olennoista yhdistäen sekä tieteellistä tietoa että omia havaintojaan.

Teoksen tyyli on herkkä ja kunnioittava, ja sitä lukiessa oppii.

Opin esimerkiksi mehiläisten tanssista: mehiläiset keskustelevat erilaisilla liikkeillä. Ne viestivät lähikukista ympyröillä, kauempana olevista kahdeksikoilla. Tanssin pituus kertoo siitä, miten paljon lento vaatii aikaa ja energiaa. Jos mehiläinen tanssii ympyröiden välissä ylöspäin, on lennettävä auringon suuntaan, ja jos alaspäin, on kuljettava auringosta poispäin. Mehiläisten kieli on monimutkaista, vaikka pitkään on ajateltu, että kieli erottaa ihmisen eläimistä. Burton kysyykin: voisivatko muutkin lajit kuin me olla yhtä kehittyneitä?

Burton nostaa esiin myös eläinten älykkyystutkimusten ongelman: mehiläisillä on tehty testejä, joilla mitataan ihmisten älyä. Kun hyönteinen on pärjännyt niissä, on arvioitu, että se on noin viisivuotiaan lapsen tasolla. Pitäisikö kuitenkin kiinnittää huomio mehiläisiin itseensä: niiden navigointitaitoon ja suunnitelmallisuuteen meden hankinnassa, niiden kykyyn järjestäytyä yhteiskunnaksi?

Mehiläisten lisäksi muurahaisilla on kieli. Ne voivat varoittaa, näyttää tietä, tiedottaa ja osoittaa yhteenkuuluvuutta. Muurahaisilla on ollut järjestäytyneitä yhdyskuntia jo miljoonia vuosia ennen kuin ihmiset alkoivat viljellä maata. Burtonin teoksessa on hauskoja esimerkkejä eri muurahaislajien teollisesta toiminnasta: maanviljelystä, sieniviljelmistä ja kirvafarmeista. Ihmisiin muurahaisia yhdistää myös sotiminen. Murkut hallitsevat soluttautumisen ja sissisodan, ne saartavat ja piirittävät, tekevät yllätyshyökkäyksiä ja itsemurhapommittavat.

Esseissä korostetaan paljon juuri eläinten älykkyyttä, samoin samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia ihmisiin. On älykkäitä mustekaloja, jotka pakenevat akvaarioista, ja uteliaita krillejä, jotka poikkeavat krillimassasta ihmettelemään sukeltajaa. On sardiineja, joiden sydän sykähtää sympatiasta, kun lajitoveri jää saaliiksi.

Burton on kaukana siitä ihmistyypistä, joka vielä luulee, että eläimillä ei ole tunteita. Tai siitä, joka kokee Luojan luoneen ihmisen luomakunnan kruunuksi ja eläimet vain hyötykäyttöön. Niiden, jotka vaativat Suomessakin ympäristöministeriön muuttamista luonnonvara- tai metsätalousministeriöksi, pitäisi lukea tämä kirja. En tosin tiedä, hyödyttäisikö se mitään.

Esseitä lukiessa tulee hieman surumielinen olo: niin paljon kauneutta ja viisautta maailmassa, mutta ihmislaji tekee parhaansa tuhotakseen sen.

Esseekokoelman kanssa nautin vuoden 2022 Blossaa. Hedelmäinen glögi sopii sohvan nurkassa kynttilänvalossa nautittavaksi.