Kriittinen vastaanotto — Jukka Viikilä on tuskallista luettavaa
“Viikilä on sanoistaan tarkka ja kirja on myös (erittäin itsetietoisesti) aforismikokoelma, jonka lukemisen myötä lukijan on tarkoituskin ihastua yksittäisten lauseiden oivaltavuuteen.”
“Tämän kirjan nimi olisi pitänyt olla Langanpätkiä. Tai ehkä Puretut kalsarit, koska sen verran paljon oli alapään juttuja.”
“Ainoastaan Kriittistä korkeakoulua koskevan läpät jaksavat naurattaa, enkä usko että niistä riittäisi viihdettä Kriittistä käymättömälle. Välttele!”
“Melko tuskallista luettavaa, enkä edelleenkään ymmärrä mikä kirjan pointti oli.”
“Tekotaiteellinen, tylsä, liian hajanainen. Suuri määrä kertojia, joiden kaikkien ääni kuulostaa samalta. Kahlasin väkisin läpi, kun yritin viime sivuille asti löytää tästä jotain, mistä pitäisin. En löytänyt.”
“Olipa varsinainen kokoelma kerroksia, metan metaa, hurmaavia virkkeitä, mustaa virnistelyä ja kuolemanvakavuutta rinnakkain, fragmenttien runsautta.”
Jos jokin kirja jakaa mielipiteitä, se on Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Finlandia-voittajaromaanin hengessä keräsin muutamia kommentteja Goodreadsista – ja kieltämättä todellisen teoksen saama vastaanotto on herkullisempaa luettavaa kuin Viikilän metafiktiivinen kirja.
Taivaallinen vastaanotto on kuin 13 tuntia satunnaisia sananlaskuja — niissä voi olla älykkäitä ajatuksia, mutta kuka niitä jaksaa kokonaisen kirjan verran? Aiheet ja henkilöt vaihtuvat joskus jopa parin virkkeen välein, ja aforismien välissä on tajunnanvirtaa, joka ei juuri kosketa. Yksittäiset fragmentit eivät riitä kantamaan koko romaania.
Toki olisin voinut kuvitella kiinnostuvani kirjan teemoista: käsitelläänhän siinä tekijää, lukijaa, kirjaa ja teoksen vastaanottoa. Hajanaiset kommentit päähenkilö Jan Holmin teoksen hajanaisista katkelmista eivät kuitenkaan ole järin mielenkiintoisia. Lukijana saan pätkän sieltä, pätkän täältä, en oikeaa kirjaa enkä kokonaista kirjallisuuskeskustelua.
Koska romaani oli Viisikko-lukupiirimme huhtikuun kirja, halusin kuunnella sen kokonaan. En kuitenkaan välittänyt olla siinä jumissa kovin pitkään, joten kuuntelin Viikilää 1,6-kertaisella nopeudella ja nukkumaan käydessä säädin uniajastimen 20 minuuttiin normaalin viiden tai kymmenen sijaan. Koska kirjassa ei ole juonta eikä mitään mielenkiintoista sanottavaa, ei tarvinnut pelätä, että jotain olennaista jää välistä.
Äänikirjaa kuunnellessa jäin välillä jopa ihmettelemään, onko teosta äänittäessä sattunut jokin virhe: yhdessä kohdassa kun höpötettiin “hänen” saamistaan Finlandia-, Kalevi Jäntti- ja Tanssiva karhu -palkinnoista varmaankin vartin verran.
Tämän lisäksi tasaisesta tajunnanvirrasta kohosteiseksi nousi vain eräs tapaus, josta Holm (tai joku muu henkilö, ei voi muistaa) kertoo: aikoinaan Poliisi-tv:ssä näytettiin valvontakameravideota pahoinpitelystä, jossa yksi pojista jää hyppimään uhrin pään päällä. Havahduin, koska olen nähnyt saman videon.
Olin ihan lapsi, en muista kuinka pieni, kun olin mummilassa, jossa katsottiin Raija Pellin vetämää Poliisi-tv:tä. Väkivaltavideon mustanharmaa kuva ja pahoinpitelijän tarkoitukselliset, ponnekkaat hypyt piirtyivät mieleeni lähtemättömästi, ja se palaa silloin tällöin mieleeni edelleen.
Kohdassa, jossa tapauksesta kerrotaan, pohditaan pahuutta. Tietoista väkivaltaa onkin vaikea pitää minään muuna – pikaistuksissa tai humalassa tehtyä väkivallantekoa pystyy vielä jotenkin ymmärtämään.
Tähän on tultu -Minna piti Taivaallista vastaanottoa mestariteoksena, ja myös Goodreads on täynnä ylistäviä arvioita. Joudun tunnustamaan, että Viikilän teos meni minulla yli hilseen, ja yhtymään yhden arvioijan mielipiteeseen: tuskallista luettavaa!