Murhamysteeri 1600-luvulta ja muita syyskuun kuunneltuja

 

Emma Hamberg: Je m’appelle Agneta 

49-vuotias Agneta lähtee au pairiksi Ranskaan. Ruotsiin jäävät harrastuksiinsa uppoutunut aviomies ja lapset, jotka ottavat yhteyttä vain rahaa tarvitessaan. Pidin enemmän Hambergin Rosengädda-kirjoista, mutta myös Je m’appelle Agneta on mukava hyvän mielen romaani itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Kolme tähteä.

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Nuori Silja kuuluu Jehovan todistajiin. Uskonlahkon valta on suuri, ja vaikka Silja ihmettelee uskonnon sanelemia sääntöjä, menee kauan, ennen kuin hän pystyy olemaan niitä noudattamatta. Sitä ennen lukijakin joutuu eläytymään piinallisiin hetkiin, kun Silja kääntää selkänsä maailmallisille ja lahkosta erotetuille. Elämästä ahdistavaa tekee myös julma ja kontrolloiva äiti, ja lopulta Silja pystyy hallitsemaan itse vain syömistään.

Nissisen kielessä on jotain samaa kuin Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon tyylissä: ehkä virkkeet muodostuvat äidinkielenopettajien mielessä samanlaiseen ilmavaan tapaan. Teksti soljuu kauniisti, ja metaforat ovat läsnä.

Meitä vastaan rikkoneet oli Viisikko-lukupiirin syyskuun kirja, josta pidettiin paljon. Neljä tähteä.

Mona Bling: 23 transmyyttiä

23 transmyyttiä on informatiivinen teos transihmisiin liittyvistä uskomuksista. Faktojen ja käsitteiden lisäksi mukana on ihmisten, myös kirjoittajan, omakohtaisia kokemuksia, jotka havainnollistavat aihetta. Kiinnostava oli esimerkiksi luku transvitseistä: millainen huumori loukkaa, milloin se kunnioittaa kohdettaan? Kirja sopii kaikille, jotka haluavat laajentaa maailmankuvaansa ja tietämystään. Neljä tähteä.

Liza Marklund: Suonsilmä

Liza Marklundin Annika Bengtzon -sarjan jälkeen tulleet teokset eivät jotenkin ole yltäneet samalle tasolle, vaikka ei niissä teknisesti mitään vikaa ole ollut. Suonsilmä-kirjassa on kuitenkin vihdoin pieni, välillä suurikin, vivahdus Annika-sarjasta tuttua vetävää juonta.

Napapiiri-sarjan toisessa osassa pääroolissa on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, jonka poika saa pelottavan uhkauskirjeen. Kirje on allekirjoitettu Wikingin 30 vuotta sitten suolle kadonneen vaimon puumerkillä, ja käsialakin on sama kuin Helena-vaimolla. Wikingin on saatava vastauksia.

Alkuasetelma herättää heti uteliaisuuden, ja pohjoisen pikkukylän karu luonto vaarallisine suonsilmäkkeineen luo pahaenteistä tunnelmaa. Myöhemmin paljastuu myös tausta pojan uhkailulle, ja tällaisesta normaalista ihmisestä se tuntuu hieman oudolta: miten mitättömien asioiden vuoksi jotkut ovat valmiita tappamaan? Toisaalta itäinen naapurimaamme on todistanut, että murhaamiselle ei kaivata kummoista syytä, joten mikäpä minä olen ihmettelemään epäuskottavia motiiveja. Kolme ja puoli tähteä.

 

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha

Smittenin murha on true crimea 1600-luvulta. Nils Rosenschmidt, Sköldvikin kartanon isäntä, löydetään murhattuna pihakaivostaan, jossa hän on lojunut seitsemän vuotta. Kuka surmasi Smittenin?

Lappalainen taitaa vetävän kirjoittamisen. Mysteerin selvittämisen lisäksi kirjassa kontekstoidaan aikakautta, jolloin murha tapahtui. Ennakkoluuloja ravisteltiin: olin kuvitellut menneisyyden oikeudenkäyntikäytännöt alkeellisemmiksi, mutta teoksen mukaan esimerkiksi kuolemantuomion langettamiseen tarvittiin todella pitävät todisteet (sen ajan mittapuulla) ja vaikkapa todistajien luotettavuutta osattiin kyseenalaistaa.

Lukija Markus Niemi painottaa sanoja todella huomiota herättävästi: “Rrrruumiin löysivät karrrrtanon työmiehet.” Sen kanssa voi kuitenkin elää.

Neljä tähteä.