Hävityksen kauhistus
Iida Rauman kouluväkivallasta kertovan Hävitys — tapauskertomus -teoksen keskiössä on kaksi kiusaamisen kohteeksi joutunutta tyttöä, Ira ja A.Tapahtumia käy läpi pääosin A.
A sanoi, A sanoi, toistuu läpi vimmaisen, hengästyttävän kuvauksen, kuin psykologin muistiinpanoissa, mihin romaanin nimen tapauskertomuskin voisi viitata. Ehkä siksi A:n koko nimeä ei myöskään kerrota.
Iralla ja A:lla on tuskallisia muistoja alakouluajoilta. Musiikkiluokan opettaja Ansku oli systemaattinen kiusaaja, joka otti silmätikukseen erityisesti A:n. Opettajan kannustuksella myös muu luokka harjoitti hylkiöitä kohtaan julmaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Aikuisena Ira on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan.
Hävitys on synkkää ja melko draamankaaretonta luettavaa: kiusaamistapaukset ja väkivalta seuraavat toisiaan. Kirjaa on moitittu lohduttomuudesta, kuten myös teoksen sisällä Iran romaania. Iralle on sanottu, että jokainen teos tarvitsee valonpilkahduksia, mutta Ira kysyy: miten ihmeessä koulukiusaaminen voi saada onnellisen lopun?
Erityisen surullista teoksessa on se, että kiusaamisen alkuun paneva voima on opettaja. Omiltakin ala-astevuosiltani muistan miespuolisen liikunnanopettajan, joka hätyytti erästä pulleaa poikaa ja haukkui tätä muiden oppilaiden antamilla halventavilla nimillä. Aikuiset voivat todella käyttää valtaansa väärin.
Myös lasten toiminta on rasittavan tuttua. Harvalla alakouluikäisellä on niitä sosiaalisia taitoja ja empatiakykyä, jotka useimmille ihmisille kehittyvät myöhemmin. (Toki jotkut jatkavat kiusaamista vielä aikuisena ja työpaikallakin.) Ei vielä ymmärretä sitä, että jos ilmapiiri on hyvä, kaikilla on mukavampaa.
Koulussa lapset kuitenkin heitetään susille — eli toisille lapsille. On tärkeää, että on bestis tai oma ryhmä, ja vielä parempaa on, jos kuuluu luokan suosituimpiin oppilaisiin. On huojentavaa, jos ei ole itse kiusattu. Vaikka olisi ryhmähierarkian alimmilla portailla, voi tuntea tyydytystä siitä, että ei sentään ole se, jota kiusataan. Samalla kiusattua voi polkea kantapäällä vielä hieman alemmas.
Kirjassa A on rohkea, ja hänellä on käsitys oikeudenmukaisuudesta. Hän nousee puolustamaan itseään, ja hän kertoo kiusaamisesta vanhemmilleen, opettajille, terveydenhoitajille, kuraattorille, rehtorille ja apulaisrehtorille. Moni kiusattu pysyy hiljaa, ehkä suojellakseen perheenjäseniään tai siksi, ettei tilanne pahenisi. Sydäntä särkevää on kuitenkin se, että kukaan perheen ulkopuolinen aikuinen, jonka puoleen A kääntyy, ei auta.
Lapset ovat tietysti tarvittaessa mestarihämääjiä. Pahimmat kiusaajat osaavat aikuisten edessä käyttäytyä kypsästi ja puhua fiksusti. Väitetään, että kiusattu ei vain ymmärrä huumoria. Kiusoittelulla ja kiusaamisella on kuitenkin ero, ja sen tietää varmasti jokainen, joka tietoista väkivaltaa harjoittaa, kuten myös teoksen päähenkilöt korostavat. Silti jopa kasvatustieteen asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kiusatuksi joutuminen on jollain tapaa kiusatun omaa syytä.
A:ssa ja Irassa ei oikeasti ole mitään vikaa, vaikka varsinkaan aikuinen Ira ei ole maailman miellyttävin persoona. Ehkä Rauma haastaa lukijaa: onko Ira kuitenkin ansainnut kokemansa väkivallan, kun on tuollainen hankala?
Lukija voi myös pohtia, ovatko A ja Ira sama henkilö. Ehkä A on Iran kirjan romaanihahmo? Teoshan kysyy takakannessaan: miten voi kirjoittaa itsestä, kun oma itse on hävitetty? Ehkä niin, että luo minänsä ympärille toisen ihmisen.
Hävitys perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Mitäköhän Rauman kiusaajat ajattelevat nyt?