Succession oli siinä
Succession-sarja on ollut 2020-luvun tv-ilmiö, joka huipentui neljänteen ja viimeiseen kauteen nyt keväällä 2023. Katsojat ovat odottaneet jokaviikkoisia jaksoja kuin aarteita, ja niitä on analysoitu niin Samuli Knuutin terävissä Facebook-päivityksissä, Hilla Körkön ja Eleonoora Riihisen Succession-sessio-podcastissa kuin kymmenissä ulkomaisissa lehtiartikkeleissa. Tuntuu myös siltä, että Succession on innoittanut puolet Hesarin toimittajista kirjoittamaan aiheesta kolumnin.
Hypetykselle on syynsä: Successionin käsikirjoitus on loistavaa työtä. Kaksi vuotta sitten kirjoitin sarjan kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja kehuin nerokkaan kamalia henkilöitä. Kolmas kausi hieman junnasi paikoillaan, mutta neljännellä kaudella olen saanut taas ihastella ja ihmetellä henkilöitä, valtasuhteita ja niiden muuttumista. (Seuraa juonipaljastuksia.)
Neljännen kauden kolmannessa jaksossa Logan Roy kuolee, eikä mitenkään liian aikaisin. Sarja ei tarvitse Logania elossa, sillä kuolleenakin tämän läsnäolo on vahva. Loganin kuolema jättää valtatyhjiön, joka tuo juonen kuljetukseen aivan uutta dynamiikkaa: tyhjiössä alkaa kuhista muurahaisia, kun jokainen opportunisti ryhtyy tavoittelemaan johtajan paikkaa.
Jäljelle jää myös suru. Vaikka isä hallitsi lapsiaan julmasti, nämä rakastivat tätä silti. Pahiten romahtaa rääväsuu-Roman, jonka sisällä on ulkokuoresta huolimatta pieni lapsi ja jolle isän negatiivinenkin huomio on parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Hautajaiskirkko täyttyy ihmisistä, ja eturivissä istuu Loganin neljä naista: kaksi vaimoa ja kaksi rakastajatarta. Pistää miettimään, mitä naiset Loganissa näkivät, sillä tämä ei ollut hauska, ei kiltti, ei hyvä keskustelija, ei tarinankertoja… ei mitään muuta kuin kylmä ja kova mies. Tosin viimeisen jakson kotivideo väläyttää Loganista seuramiespuolta, joka ehkä selittää myös osaltaan sitä, miksi ”vanhalla kaartilla” riitti lojaliteettia.
Successionissa kunnioitusta herättää sekin, että yksikään henkilö ei ole ohut. Erityisesti pidän Karlista, Frankista ja Gerristä, joita olisin mielelläni nähnyt ruudussa enemmänkin. He ovat tavallisia, jopa isällisiä ja äidillisiä hahmoja, joissa ei ole samaa törkeyttä kuin Loganissa. He ovat pitkän uran tehneitä luotettavia ammattilaisia. Successionin hahmoja heistä tekee kuitenkin se, että vaikka he ovat vuosikymmenten ajan todistaneet, miten kammottava isä Logan on, tärkeintä on aina ollut bisnes.
Viimeisen kauden kysymys onkin, kuka pääsee Loganiksi Loganin paikalle. Roman yrittää olla isänsä: hän toistelee, että ”näin isä olisi toiminut”. Hän käyttäytyy ilkeästi ja ikävästi, aivan kuin olisi tavoittelemisen arvoista olla Loganin kaltainen johtaja. On myös kyseenalaista, olisiko Kendallista pomoksi, vaikka kauden aikana hänellä on hetkensä — esimerkiksi silloin, kun hän tarjoaa kovan vastuksen Lukas Mattsonille.
Sisarusten liitto ei ole minkään arvoinen. Jokainen on valmis puukottamaan selkään, jokainen on tallottavissa jalkoihin. Annettu tuki on verrannollinen saataviin hyötyihin. Kaksinaamaisimmin peliä pelaa Shiv, joka on milloin Mattsonin, milloin veljesten puolella. Viekkaista puuhista huolimatta saamme todistaa myös sympaattista sisarusrakkautta, kun Loganin lapset ovat toistensa tukena isän kuoltua. Keittiökohtaus äidin luona Karibialla on samoin herttainen.
Tom, joka kolmannella kaudella petti vaimonsa, on tavallaan pyrkyryydessään rehellisin: hänellä on aina ollut yksi päämäärä, ja hän on sinnikkäästi ja häpeilemättä kulkenut sitä kohti. Kun tavoite alkaa olla lähellä, Shivin ja Tomin valta-asema keikahtaa. Kun ennen Tom tarvitsi vaimoaan enemmän kuin vaimo Tomia, nyt mies seisookin omilla jaloillaan. Hänellä on varaa olla vastaamatta Shivin tiedusteluun siitä, onko parisuhteessa jäljellä vielä jotakin.
Successionissa on hyvä loppu. Aina sarjat eivät onnistu viimeisessä jaksossaan, mutta Succession päättyy taidokkaasti. Lopetusta edeltää sykettä kiihdyttävä äänestys, joka jää 6 – 6-tilanteeseen Shivin pyyhkäistessä huoneesta ulos. Äänestys ratkaisee, onko firma sisarusten vai Mattsonin hallussa. Murhaajasta ei ole toimitusjohtajaksi, toteaa Shiv lopulta, ja jotakin pilkahtaa tämän silmissä. Onko se vahingoniloa vai voitonriemua? Shivillä on tietoa, joka julki tullessaan estäisi Kendallin johtajuuden.
Kendallin vahingossa 1. kaudella tappama mies on ollut mainitsematta kauan, kuin unohdettuna. Monissa Succession-analyyseissa onkin mietitty, milloin tämä palaa kuvioihin — sillä onhan tämän palattava, eikö? Tappaja ei voi saada palkinnoksi mediaimperiumin johtoa. Ja niin siinä käy, että menneisyys palaa vainoamaan Keniä ratkaisevalla hetkellä.
Shiv, joka on myös aiemmin Mattsonin liittolaisena tavoitellut toimitusjohtajan paikkaa ja sittemmin tukenut Kendallia kuninkaaksi, kääntää takkinsa vielä kerran. Ehkä hän ei piittaa Kendallin tappamasta miehestä, mutta syntymättömästä lapsestaan hän välittää. Shivin asema on parempi toimitusjohtajan vaimona kuin… niin, mikä Shiv olisi ollut, jos Kendall olisi noussut johtoon?
Valta turmelee, kuten vallan tavoittelukin. Se myös tuhoaa. Jos Successionin ensimmäisiä kausia verrattiin Shakespearen näytelmiin, voi todeta, että myös neljäs kausi päättyy kuin Shakespearen tarinat konsanaan: tragediaan.
***
Se on siinä. Paitsi että tuotankokautta oli koukuttavaa seurata, oli hauskaa seurata Successionia ympäröiviä ilmiötä. Helsingin Sanomat kirjoitti rikkaiden muodista: esimerkiksi Kendallin tavallisen näköinen lippis maksaa 500 euroa. Esiin nostettiin myös vanhempi artikkeli, johon on koottu Roman Royn eri tavat istua — tämähän ei juuri ikinä paina puuta niin kuin normaalit ihmiset. Succession-parodia tavoittaa parodian kohteensa hengen loistavasti. Ja pääsihän neljännen kauden ensimmäisen jakson rikkaiden pukeutumisetikettiä rikkova jättisuuri laukkukin meemiksi Everyoutfitonsatc-tilille.
