Carole Matthewsin Suklaaseuran naiset on kukkahattutädille liikaa

Juuri sopivan kevyttä ja vetävää kuunneltavaa, täydellistä! ajattelin ensin Carole Matthewsin Suklaaseuran naiset -kirjasta. Neljä naista kokoontuu säännöllisesti Suklaataivas-nimiseen kahvilaan, jossa he jakavat paitsi herkkuhetket myös sydänsurut. Ystävyyttä, rakkautta ja suklaata — siinäpä hyvän mielen romaanin resepti…

… kunnes jo alkumetreillä päähenkilö Lucyn pomo käytännössä seksuaalisesti ahdistelee alaistaan: tämä kun suorasanaisesti kertoo, miten mielellään katselisi Lucya pyllistelemässä joogapöksyissä. Aika niljakas asetelma, voisi ajatella, mutta kirjassa onkin kyse flirttailusta, ja esimieskin kuvaillaan söpöksi. Flirtti aikuisten kesken on toki jees, kun molemmat ovat siinä mukana, mutta jotenkin ällöttäviä sanoja silti esihenkilön suuhun.

Eikä siinä kaikki. Lucyn ystävä Chantal on avioliitossaan onneton ja pettää puolisoaan työkeikoillaan, minkä lisäksi hän ostaa miesseuralaisen palveluja. Yksi kirjan isoimmista juonenkäänteistä rakentuu erään pieleen menneen yhden illan jutun ympärille, ja sinänsä muuten hauskaa episodia varjostaa se, miten tilanteeseen on päädytty. Taidan olla tosikko kukkahattutäti.

Muutenkin ystäväpiirin jäsenillä on kaikilla harvinaisen isoja ongelmia: uhkapelaamista, petollisia poikaystäviä, rakkaudettomia avioliittoja ja huumeriippuvaisia perheenjäseniä. En tiedä, yrittääkö kirjailija alleviivata, että meillä kaikilla on kulissien takana vaikeutemme, vai onko tarkoitus vain tuoda tarinaan kunnolla draaman kaarta, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että kirja on raikkaan epäkorrekti, mutta minun makuuni se ei ole. Sen arvomaailma haiskahtaa ummehtuneelta, enkä yllättynyt, kun huomasin alkuperäisteoksen ilmestyneen vuonna 2007. Kirjan ainoiksi hyviksi puoliksi jäävät kohtuullisen mukaansa tempaava kerronta ja herkulliset suklaakuvaukset.