Kaksi haikirjailijaa: Susan Casey ja Harri-Pekka Pietikäinen
We are no longer alone”, sanotaan Farallon Islandsin lokikirjassa vuonna 1994.
Kuvittele itsesi eristäytyneelle, kiviselle saarelle keskelle merta. Merenkäynti on sellaista, että vain päättäväisimmät pääsevät paikalle. Saarelle ei ole turvallista rantautumispaikkaa, ja jos jalka lipsahtaa veneestä rannalle noustessa, voi kuolla. Saarta ympäröivät hait, ja ajoittain vesi värjäytyy punaiseksi hylkeiden verestä.
”The killing took place at dawn and as usual it was decapitation, accomplished by a single vicious swipe.”
Hait kiertelevät veneitä. Vaara on läsnä.
Susan Caseyn teoksesta The Devil’s Teeth herää ajatus, että se on todella amerikkalainen. Kiehtovasti kirjoitettu, mutta amerikkalainen. Kannen tekstikin kuvaa näkökulmaa, josta se on kirjoitettu: ”A true story of obsession and survival among America’s great white sharks.” Voimakkaita sanoja, jotka kieltämättä herättävät kiinnostuksen.
Kirjassa Casey kertoo matkoistaan Farallon Islandsille, jossa biologit tekevät tutkimustyötään haiden ja lintujen parissa. Casey on lumoutunut valkohaista, ja eläimestä puhuttaessa kirjassa on Tappajahai-tyyppinen uhan tuntu. Teoksessa annetaan useita esimerkkejä haihyökkäyksistä, ja kirjan perusteella voisi ajatella, että niitä tapahtuu paljon enemmän kuin oikeasti käy.
Monesti hait hyökkäävät surffareiden kimppuun. Ilmeisesti surffilaudan muoto houkuttaa niitä — ehkä ne erehtyvät luulemaan sitä saaliseläimeksi.Tutkijat käyttävätkin lainelautoja haiden houkutteluun ja saavat usein todistaa, miten terävät hampaat haukkaavat laudasta puolikuun muotoisen palan pois.
Jotta The Devil’s Teeth ei vain kävisi tylsäksi, haikuvausten lisäksi kerrotaan, miten saarella kummittelee luolaan kuollut nainen. Jopa tiedemiehet ovat nähneet ja kokeneet selittämättömiä. Lisäksi ryhmä jää kerran myrskyn noustua saaren vangiksi, kun vene irtoaa kiinnityksistään ja seilaa yksin ulapalle.
Paljon arkisemmin haiseikkailuja kuvaa Harri-Pekka Pietikäinen kirjassaan Pinnan alla — elämäni valkohain kanssa. Pietikäisen kiinnostus haihin heräsi liian pienenä katsotun Tappajahai-elokuvan myötä (been there, done that!), ja teoksessa päästään lukemaan kirjoittajan haihäkkisukelluskokemuksista Etelä-Afrikassa.
Kirjassa valkohai ei näyttäydy niin pelottavana kuin Caseyn teoksessa. Salaperäinen hai toki on. Kukaan ei tiedä, missä hait viettävät osan ajastaan. Se tiedetään, että ne palaavat joka vuosi tai joka toinen sinne, missä ihmiset voivat niitä havainnoida, mutta missä ne ovat muulloin?
Pietikäisen teoksessa pohditaan haihyökkäyksiä: hait tuntevat hampaillaan, ovatko ne hyökänneet oikean saaliin kimppuun. Ihminen ei ole niiden luonnollista ruokaa, joten jos hai erehtyy puremaan epäonnista surffaria kerran, se ei todennäköisesti jatka ateriointia. Totta kai hyökkäys voi olla silloinkin kohtalokas eikä aina välttämättä jää siihen, mutta ensisijaisesti valkohait eivät verenhimoisesti vaani kaksijalkaisia. Tappajahai-elokuva sai kuitenkin aikaan haipelon ja tappobuumin.
Vaikka ihminen mellastaa ja tappaa itse merellä minkä ehtii, on kauhistus, jos merieläin tappaa joskus ihmisen. Kun hai surmasi 24-vuotiaan surffarin, Lewis Borenin, hainmetsästäjät raivostuivat: ”We want him dead or alive. That shark killed someone. That’s murder to me.” Vaikka hurjistuneet etsijät kiertelivät merillä aseistautuneina, he eivät onneksi löytäneet haita, joka oli tappanut Borenin. Sekä surffarin jäänteistä että laudasta pääteltiin, että sekä mies että lauta olivat päätyneet kitaan samalla haukkauksella.
Vaikka tämä hai pääsi pälkähästä, Pinnan alla -teoksessa muistutetaan pääasiassa Aasiassa kukoistavista hainevämarkkinoista. Eväkauppa on julmaa puuhaa, sillä evät revitään pois eläviltä hailta, jotka heitetään takaisin veteen kuolemaan. Ethän tue tätä sairasta toimintaa ulkomaanmatkoilla ja maista haineväkeittoa, joka ilmeisesti muutenkin on aika kuvottavaa liisteristä harmaata lilliä.
Casey kertoo esimerkin ihmisten kummista asenteista myös valasrintamalta. Kun valaita vielä pyydettiin, harmaavalaat tunnettiin paholaisvalaina, koska ne tappoivat pyytäjiä ja käyttäytyivät aggressiivisesti aluksia kohtaan. Myöhemmin tajuttiin, että harppuunat selässä aiheuttivat hyökkäävän käytöksen (daa!).
Vaikka muitakin eläimiä sivutaan kirjoissa, pääosassa on kuitenkin valkohai. Molemmissa teoksissa pohditaan sitä, mikä saa juuri valkohain nousemaan pinnan yläpuolelle. Pinnan alla -kirjassa selitetään, että hailla on huono näkö eikä se hahmota veden ja ilman rajaa. The Devil’s Teeth puolestaan esittää, että hai nousee merestä nimenomaan hyvän näköaistin vuoksi.
Yhteistä kirjoille on myös mielenkiintoinen tieto siitä, että valkohait eivät menesty akvaarioissa. Ihmiskunta on yrittänyt (totta kai!) pitää niitäkin vankeudessa, mutta ne joko kuolevat tai lakkaavat syömästä, minkä jälkeen ne päästetään takaisin vapauteen.