Kirka — Surun pyyhit silmistäni -musikaali on vauhdikas ja valloittava
Nuoruuteeni liittyy muisto Kirkasta. Olin ysiluokkalaisena ja lukion ykkösellä töissä jäähallin kioskilla, ja erään kerran iskelmätähti Kirka tuli hallille esiintymään. Tokihan konserttia piti kahvinmyynnin lomassa seurata! Myöhemmin kuuntelin Kirkan hittejä Hetki lyö ja Hengaillaan puoliksi vitsillä mutta myös puoliksi tosissani.
En siis mennyt katsomaan Kouvolan teatterin Kirka — Surun pyyhit silmistäni -musikaalia täysin tyhjin mielin vaan hyvinkin odotuksia täynnä. Ja voi, minkä elämyksen sainkaan kokea Kouvolassa — taas kerran! Matti Laineen kirjoittama ja Niko Taskisen ohjaama esitys otti mukaansa alkuhetkistä alkaen eikä päästänyt irti vielä kotimatkallakaan, kun kuuntelin Tidalista Kirkan ikivihreitä läpi.
Musikaali alkaa Kirkan (Mikael Saari), Sammyn (Markus Waara) ja Muskan (Annina Rubinstein) nuoruudesta. Perheen äiti suree esikoispoikaansa Leoa, ja lapset ovat törmäyskurssilla venäjää puhuvan isän kanssa. Sammy on musiikkiuran alussa, kun itse Iso D eli Danny ilmestyy kotioven taakse ja auttaa Kirkankin keikoille mukaan.
Sen jälkeen Kirka ei enää muuta teekään kuin kiertää konserttilavoja, ja elämän hurja vauhti on saatu kuvattua hyvin koreografioilla (Antti Lahti), lavastuksella (Sanna Halme), valoilla (Esa Kurri) ja äänillä (Antti Helineva ja Kari Mitikka). Rytmikäs musiikki, pyörivä lava ja rock-konserttien tunnelma pitävät huolen siitä, että katsomossa ei todellakaan tylsisty. Välillä huvittaa, kuinka Kirkan keikkojen eturivissä joraa puolen metrin välein kuusi fania (ensamble) ja muuten on aika tyhjää, mutta toisaalta yleisönä on myös koko teatterikatsomon väki, joka elää lauluissa hyvin mukana.
Eikä oikein voi olla elämättäkään! Babitzinin velikultia esittävät oikean elämän veljekset, joille molemmille on suotu karismaa ja lauluääntä enemmän kuin useimmille. Tykästyin erityisesti Markus Waaran Sammyyn ja harmittelin, kun nuorena kuollutta laulajaa nähdään puoliajan jälkeen enää vain vähän.
Hienojen kappaleiden lisäksi on virkistävää kuunnella stadin slangilla esitettyä dialogia. Ajankuvaa henkii myös Laura Dammertin toteuttama puvustus, ja välähdyksiä historiasta tuovat myös Suosikki-lehdet ja Remu Aaltonen.
Musikaali kertaa Kirkan elämän nousuja ja laskuja, joista ensimmäisiin kuuluu ilmiömäinen suosio ja jälkimmäisiin menestyksen hiipuminen Kirkan kokeillessa siipiään heavy-musiikin saralla. Kirka on mieli maassa eikä oikein innostu hänelle tarjotusta Surun pyyhit silmistäni –kappaleesta, ennen kuin edesmennyt Sammy ilmestyy tälle ja vakuuttaa, että hyvä biisi on hyvä biisi, oli se sitten iskelmää tai heviä.
Ja niinhän se on — siksi ysiluokkalainen minäkin ihastui Hetki lyö -laulun tahteihin, vaikka Kirka ei teini-ikäisen mittapuulla ollut missään määrin uskottavaa musiikkia. Hyvä biisi on hyvä biisi. Musikaalin päättävässä hittisikermässä niitä kuullaan monia, ja vauhdikas lopetus takaa sen, että läpi esityksen säilynyt rytmi ei hiljene suvantokohdaksi missään kohtaa. Katsoja voi poistua salista hivenen hengästyneenä, Daa-da daa-dan soidessa päässä.