Simona Ahrnstedt ja muuta viime aikoina luureissa
BookBeatin dekkaririntamalla on riittänyt kuunneltavaa, ja niiden lisäksi olen tutustunut erääseen kaikkien hehkuttamaan rakkaushömppään. Alla on muutama sananen kevään kirjakokemuksista.
Martta Kaukonen: Terapiassa. Teos on saanut kahtalaisia arvioita, ja siksi se ei ensin houkutellut. Teksti osoittautui kuitenkin varsin päteväksi. Ira, sarjamurhaaja, menee terapiaan. Terapeutti Clarissan ja Iran välille kehkeytyy erikoinen valtataistelu. Jännitys tiivistyy loppua kohti, mutta päällimmäisenä kirjasta jää mieleen kuitenkin se, miten seksuaalisen hyväksikäytön seuraukset ovat pitkäkestoiset ja traagiset, eivätkä ne vaikuta ainoastaan uhriin vaan myös tämän lähipiiriin.
Max Seeck: Pahan verkko. Oli viimein pakko tutustua kansainvälistä menestystä saaneeseen Seeckiin. Ja toden totta, dekkari ei lainkaan kalpene skandinaavisille kavereilleen. Kirjassa kaksi somevaikuttajaa katoaa, ja kun tapausta aletaan tutkia, joudutaan sisään ihmismielen synkkiin syövereihin. Juttua tutkivista henkilöistä on rakennettu omat persoonansa hyvin: he eivät ole pelkkiä juonta eteenpäin kuljettavia kuoria.
Harmillista kyllä, aloitin Jessica Niemi -sarjan lukemisen toisesta osasta. Ensimmäiseen osaan, Uskolliseen lukijaan, viitataan kakkoskirjassa sen verran paljastavasti, että arvoitus on ainakin osittain pilalla.
Eva Frantz: Suvisaari. Minulla on outo kokemus Frantzin kirjoista. Olen varmaankin jokaisen alussa ajatellut, että ei tämä nyt oikein ota mukaansa ja ei nyt oikein jaksa kiinnostaa nämä ihmiset. Ja jotenkin jossain vaiheessa ollaan siinä pisteessä, että romaani on hotkaistava loppuun, koska on saatava tietää, miten kaikki päättyy.
Samoin kävi Suvisaaren kanssa. Ensin esitellään niin paljon ihmisiä, että ne tuntuvat pelkiltä ontoilta nimiltä, joiden titteleitä, perhesuhteita tai luonteita ei pysty mitenkään muistamaan. Sitten aletaan lisätä kerroksia hahmoihin ja pudotella vihjeitä, ja murhaajan henkilöllisyyden selviäminen alkaa kiinnostaa.
Teoksessa joukko vakuutusyhtiön työntekijöitä perheineen kokoontuu lomasaarelle. Puhelimet lakkaavat toimimasta, tapahtuu murha…
Teos ei valitettavasti ole jatkoa Anna Glad -sarjalle, mutta olen silti iloinen sen suomentamisesta.
Harlan Coben: Verenperintö. Cobenilla on taito tehtailla todellista kovaksikeitettyä tusinadekkaria, joka kuitenkin on laadukasta ja koukuttaa. Olen jo puoleksi alkanut unohtaa, mitä kirjassa tapahtui, mutta lukemisen aikana teos piti tiukasti otteessaan, niin kuin kirjailijan muutkin tuotokset.
Simon Greene näkee puistossa kuusi kuukautta kateissa olleen tyttärensä Paigen, joka huumekoukussa yrittää kerätä rahaa katusoitolla. Hän päätyy kovistelemaan tämän narkkaripoikaystävää Aaronia, ja kun poika löydetään murhattuna, tulee Simonista epäilty. Hän joutuu mukaan vyyhteen, johon liittyvät outo lahko, dna ja kylmäveriset tilausmurhat.
Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään. Ahrnstedt tulee vastaan jatkuvasti Instagramissa. Hänen romanttisia kirjojaan ylistetään aivan poikkeuksetta. Kehut ovat herättäneet uteliaisuuteni monta kertaa aikaisemminkin, mutta juonikuvaukset eivät ole koskaan herättäneet suurta kiinnostusta, joten olen aina valinnut toisen kirjan. Mutta Ahrnstedtin suitsutus vain jatkui jatkumistaan, joten oli lopulta pakko selvittää, mikä tässä kirjailijassa on niin ihmeellistä.
Kaikki tai ei mitään -teoksessa ylipainoinen Lexia on töissä mainostoimistossa, johon saapuu uusi pomo, Adam. Adamin ja Lexian välillä kipinöi heti, mutta johtaja-alaissuhdetta välttääkseen heidän on yritettävä pysyä toisistaan erossa.
Äh. Ihan perus-Harlekiinia. Jännite perustuu siihen, että pari ei voi saada toisiaan. Kirja on täynnä kohtauksia, joissa päähenkilöt haluaisivat koskea toisiaan, mutta eivät voi. Koko kirja on yhtä soutamista ja huopaamista. Kehopositiivisuutta alleviivataan paksulla, mustalla tussilla.
En vieläkään ymmärrä Ahrnstedtin suosiota.