Minä, Simon on ihana elokuva
Minä, Simon on nykyajan klassikoksi kehuttu elokuva, eikä suotta. Se on pakahduttava ja elämänmakuinen, ja sen juonessa on sopivasti arvoitusta ja draamaa. Se saa katsojan pohtimaan hyviä kysymyksiä, ja henkilöhahmoista ei voi olla pitämättä. Varsinkin Nick Robinson pääroolissa esittää taitavasti Simonia, joka on ulospäin hyvin tavallinen teinipoika mutta joka kantaa sisällään salaisuutta: hän on homo.
Vaikka maailma on nykyisin suhteellisen moderni, homot joutuvat edelleen tulemaan kaapista. Kaikki eivät suhtaudu homouteen hyvällä, ja suuntautumisensa paljastava voi kohdata kaikenlaisia reaktioita. Elokuva leikitteleekin sillä ajatuksella, että myös vastakkaisesta sukupuolesta tykkäävien pitäisi tulla ulos kaapista: Äiti ja isä, minun täytyy kertoa teille jotain. Olen hetero!
Simon kuuntelee isänsä tyttövitsejä eikä hiisku mitään myöskään kavereilleen. Kun nimimerkki Blue postaa koulun juorublogiin olevansa homo, Simon aloittaa tämän kanssa sähköpostikirjeenvaihdon, joka osoittautuu merkittäväksi molemmille. Kumpikin pysyy kuitenkin nimettömänä, ja Simon voi vain arvailla, kuka lukion opiskelijoista mailikaveri on.
Minulle katsojana arvuuttelu oli hauskaa (samalla tavalla kuin dekkareita lukiessa on aivosoluja kutkuttavaa miettiä murhaajaa). Elokuva tarjoilee erilaisia henkilöitä ja tilanteita, joissa Simon pohtii, voisiko kyseinen poika olla salaperäinen Blue. Kun henkilöllisyys lopussa paljastui, oli mukavaa huomata, että nimimerkin takana on elokuvan suloisin poika, joka myös oli oma arvaukseni Blueksi. Leffan lopun grand gesture on tosin epäuskottavan julkinen ja spektaakkelimainen, sillä elokuvan henkeen olisi sopinut paremmin jokin pieni, yksityinen ele.
Elokuva kertoo myös paljastumisen pelosta ja rakkauden kaipuusta. Saman koulun opiskelija, vähän kieroon katsottu Martin, sattuu vahingossa näkemään Simonin sähköpostit. Hän alkaa kiristää Simonia, jotta tämä auttaisi häntä saamaan tytön. Simon alkaa tahtomattaan vedellä naruista ystäviensä pään menoksi, jotta viestinvaihdosta ei tulisi julkista. Vaikka Martin toimii väärin, ei hän mikään paha tyyppi ole, kuten ei kukaan henkilöistä. Simonin kaverit ja perheenjäsenet ovat sympaattisia mutta eivät yksioikoisia tyyppejä.
Elokuva tarjoaa awww-hetkiä ja ajattelemisen aihetta. Muistan panneeni merkille leffan jo sen ilmestyessä, mutta katsoin sen vasta nyt, kun se mainittiin Eino Nurmiston Homopojan oppaassa katsomisen arvoisena queer-elokuvana. Minä, Simon on saanut myös kritiikkiä: Ashley Kim kirjoittaa arviossaan, että elokuva on tehty valkoiselle heteroyleisölle, joka haluaa olla ”woke”. Nopean haun perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kirjoittaja jää soraääntensä kanssa vähemmistöön.
Minä, Simon on katsottavissa ainakin Disneyn suoratoistopalvelussa.