Mikä on nolointa, mitä sinulle on tapahtunut?

Minulle tapahtui tänään jotain kirpaisevan noloa: sellaista, mikä saa haluamaan maan alle vajoamista, kiroamaan ja sättimään itseään, toivomaan tehtyä tekemättömäksi. Haava on vielä liian tuore siihen, että kertoisin tapahtumasta julkisesti (pelkään myös tuomitsemista), mutta aloin muistella muita elämäni nolouksia. Toiset tilanteet hävettävät armottomasti edelleen, toisista taas tunne on hälvennyt mutta muisto jäänyt. Joissakin tapauksissa ei ole ollut kyse edes mistään, mitä olisi tarvinnut hävetä.

*Lapsena en moikannut koulukiusattua poikaa, joka tervehti minua koulun ulkopuolella reippaasti. En tervehtinyt, koska poika oli kiusattu eli surkimus. Tämä on ehkä kauheinta ja kadutti jo silloin ja kaduttaa edelleen.

*Laitoin yläasteen kevätjuhlaan järjettömän korkeat korot. Sain yllättäen kuviksesta stipendin ja jouduin kopistelemaan kömpelönä ja huonoryhtisenä koko koulun eteen ties mistä salin keskipaikkeilta sitä hakemaan. Vähemmän noloa olisi ollut, jos olisin hiihdellyt sinne pelkissä sukkahousuissa.

*Olin vasta alkanut käydä salilla joskus talvella 2013 ja aloin korjata maastavedossa käsien asentoa kesken liikkeen. Pyllähdin tangon kanssa selälleni. Ei sattunut, paitsi itsetuntoon. Kirosin tätä pitkään, mutta enää en juuri välitä.

*Tein salilla maastavetoenkan, ja valmentaja lähestyi minua käsi ojossa. Tulkitsin, että hän haluaa onnitella minua ennätyksestä, ja vaikka ihmettelin, eikö tilanteeseen sopisi paremmin yläfemma, vastasin kättelyyn. Todellisuudessa hän tuli vain hakemaan takaisin lainaamaansa nostovyötä.

*Salilla joku tuntematon mies alkoi selittää minulle jotain. Se oli vähän outoa, mutta kohteliaana naisena päästelin sujuvia ”Joo, niinpä, niin just, no aivan!” -kuuntelufraaseja suustani. Tyyppi loi minuun lopulta oudon katseen, ja huomasin, että hän oli puhunut aivan toiselle ihmiselle. Olin ihan kolmantena pyöränä yrittänyt osallistua keskusteluun.

*Lähetin henkilölle A viestejä, jotka koskivat henkilöä A.

*En vastannut vieraan näköisen ihmisen tervehdykseen vaan aloin vilkuilla ympärilleni varmistaakseni, puhuiko vastaantulija minulle. Ilmeisesti, koska kadulla ei ollut muitakaan. Päätin, että jatkossa vastaan aina moikkauksiin, vaikka en tervehtijää tunnistaisikaan. Myöhemmin eräs nainen moikkasi, ja huudahdin perinteisellä ”naisystävät tapaavat toisensa pitkästä aikaa” -äänellä pitkän Mooooooiiiiiin. Nainen katsoi minua hämmentyneenä ja sanoi luulleensa minua tuttavakseen. Nimim. Näin minä tervehdin kaikkia

*Olimme menossa katsomaan stand upia mieheni kaverin kanssa. Kun jonotimme sisäänpääsyä, kaveri totesi, että hän ei oikein tiedä, miten tällaisessa tilanteessa pitäisi käyttäytyä. Minä siihen spleinaamaan, että ”Sanot siinä, että sillä ja sillä nimellä oli lippu varattuna ja sit maksat”. Minua katsottiin sellaisella ilmeellä, että tajusin hänen vitsailleen. Olen ollut samankaltaisissa tilanteissa usein, mutta nykyisin olen oppinut varomaan niitä.  Ilokseni olen myös huomannut, etten ole ainut, joka ei aina hoksaa huumoria ja vastaa vitsiin vakavalla selityksellä.

*Meille oli tullut naapurin postia, ja koska asumme maalla, lähdimme viemään sitä heille autolla. Emme olleet tavanneet kyseisiä naapureita aikaisemmin, ja ovella naapurin mies kysyi: ”Lähdettekö kierrokselle?” Käsitimme, että he haluavat esitellä meille kotiaan, ja aloimme riisua kenkiämme. Naapuripariskunta alkoi kiireellä siivota ruokapöytäänsä ja etsiä tarjottavaa. Emme saaneet esittelykierrosta, ja tältäkin olisi vältytty, jos olisimme epäselvässä tilanteessa vain kysyneet, että ”Ai anteeks mitä sanoit?”.

*Röyhtäisin Teams-tuntia pitäessäni, kun luulin, että mikki on pois päältä.

*Laitoin kokeeseen luetunymmärtämistehtävän, jonka kaikkiin kysymyksiin ei edes ollut tekstissä vastauksia. Olen myös liian usein katsonut tuntitehtävät huolimattomasti ja joutunut kesken tunnin ihmettelemään, mitä tehtävässä on haettu takaa. Monesti kyseessä on kirjan tekijöiden virhe, mutta on noloa näyttää opiskelijoille, ettei minulla ole ollut hajua, mitä olen laittanut heidät tekemään.

*Menin lukkoon, kun kaveri alkoi puhua eräästä kurjasta tapahtumasta elämässään. ”Huh huh, onpa vähän viileää, minäpä suljen parvekkeen oven”, kahvipöydästä ylös ja palatessa puheenaiheen vaihto. Voihan nolous.

*Pidin erään ystävällisen ihmisen kirjaa lainassa lähemmäs vuoden ja palautin kirjan ilman lahjuksia, ainoastaan kiitosten kera.

Kertokaahan teidän mahtavimmat mokanne, niin annetaan toisillemme vertaistukea! <3

(Kuva: Pixabay.)