Arto Lappi — mitallisia syysrunoja
Vaahteranlehdet
pudonneet, sovittelen
kuitenkin vielä
oksankärkeen kämmentä,
johon aurinko paistaa.
Eletään vuodenkierron kauneinta hetkeä, ja mieleni teki selailla Arto Lapin runoteosta Oravan portaat — mitallisia runoja (2004). Haiku- ja tankarunoissa kuvataan eri vuodenaikoja, ja kuten hyvissä runoissa aina, niissä on jotain samaan aikaan tunnistettavaa ja oivaltavaa.
Keltaiset lehdet
haravoitu kasoihin —
pihan perällä
pieninä aurinkoina
iltojen tummetessa.
Miten totta! Tosin emme haravoi lehtiä, mutta putoillessaan puista ne muodostavat pieniä ryhmiä — pieniä aurinkoja. Lokakuussa ikävintä ovat pimeät illat, mutta lehdet saavat toimia valonlähteinä ulkona, kynttilät puolestaan sisällä.
Metsässä tunnen
kuinka kaikki hengittää,
jalat painuvat
mättäisiin ja nousevat
kuin omalla painollaan.
Tankaruno pyrkii kauneuteen, mutta haikun olemuksen Lappi tiivistää näin: ”Haiku kertoo mitä me tiedämme, vaikkemme aavistaneet tietävämme.” Haikun kuvaama asia on itsessään runoutta. Muistelin taannoista aamukävelyä, kun luin Terävät kulmat -haikua:
Terävät kulmat
katoavat ja sumuun
jää vain sumua.
Joskus runon harmoninen kauneus rikkoutuu kielikuviin ja ärrän sorahteluihin:
Myrskyn ujellus
ikkunanpuitteissa kuin
körttiläisvirsi.
Yllättävä sananvalinta — vai miten itse olisit kuvaillut viime aikoina riehuneita myrskyjä?
Arto Lapin kolmannessa runokokoelmassa on runoja myös muista vuodenajoista, minkä lisäksi runoilija kirjoittaa rakkaudesta ja arjestakin. Teos sopii tunnelmointiin ja vaikkapa omien runojen inspiraatioksi.
***
Muita runokirjoja, joita suosittelen:
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä