Arvioinnin taito

Kun olin opetusharjoittelussa, didaktikko kävi seuraamassa tuntiani, josta sain myöhemmin palautetta. Didaktikko oli kirjannut opetukseni ylös hetki hetkeltä, ja hänellä oli kehitysehdotuksia kirjaimellisesti joka minuutilta. ”Tässä kohtaa sä sanoit niin, parempi olis ollut sanoa näin. Sitten sä teit noin, jatkossa kannattais tehdä näin.”

Didaktikko puhui oikein ystävällisesti, ja aluksi jaksoin kuunnella: ”Okei, hyvä idea! Ihan totta, tuo toimisi varmasti paremmin.” Mutta kun rakentavaa palautetta oli jatkunut vartin verran, aloin jo turtua. Eikö oppitunnistani ole todellakaan mitään hyvää sanottavaa?

Seuraavat viisitoista minuuttia olin jo ajatuksissani muualla. Didaktikko ruoti liikkeeni läpikotaisin ja päätti arvionsa yhteen ja ainoaan myönteiseen palautteeseen: ”Olit oikein hymyileväinen!”

Paska maku jäi arviointikeskustelusta, ja lohduttauduin vain sillä, että nainen oli ollut samanlainen muitakin opeharjoittelijoita kohtaan. Mietin syytä tylytykselle. Mahtoiko didaktikko olla perfektionisti, joka oli ankara myös itseään kohtaan, ja siten jokaisen mahdollisen vian etsiminen vain vilpitöntä halua auttaa auskultoijaa kehittymään?

Pelkkien virheiden osoittaminen ei kuitenkaan minun kohdallani toiminut, ja mielekkäämpinä palautteina pedagogisten opintojen ajalta ovat jääneet ne, joissa huomattiin hyvä.

Aloin muistella menneitä aikoja, kun eräs kirjailija paljasti äskettäin kolumnissaan, miten äidinkielen opettajan kommentti tämän mielikuvituksen puutteesta oli masentanut palautteen saajan. Se oli jäänyt kaihertamaan mieleen niin, että vuosikausia myöhemmin sitä piti lehdessä voivotella. Opettaja oli antanut hyvääkin palautetta, mutta tuleva kirjailija jäi kiinni negatiiviseen.

Päädyin pohdiskelemaan, että arviointi todella on vaikea laji, ja haastavan siitä tekee erityisesti se, että ihmiset suhtautuvat palautteeseen kovin eri tavoin. Sen olen saanut itsekin äidinkielen opettajana todeta.

Urani alkuaikoina minulla oli opiskelija, joka kirjoitti täydellisiä tekstejä. Annoin myönteistä palautetta, jota kirjoittaja ei ottanut vastaan kovin hyvällä: se oli kuulemma diibadaabaa. Hän toivoi mahdollisimman ”ilkeää” kommentointia, jotta voisi kehittyä. Otin kauheat paineet, tuijotin opiskelijan kirjoituksia ahdistuneena tuntikausia ja mietin, mitä kehittävää niistä keksisin. Onneksi kokenut kollegakaan ei löytänyt teksteistä mitään huomautettavaa — joskus kirjoittaja vain on taitava, ja sillä hyvä.

Positiivisestakin palautteesta voi oppia, ja lahjakas sanankäyttäjä voi kehittyä kirjoittamalla lisää. Joskus opettaja joutuu kuitenkin käyttämään punakynää ankarammin jo ihan siksi, että palaute on myös peruste arvosanalle. Jos arvioija vain tsemppaa ja kannustaa sanallisesti mutta heittää loppuun välttävän numeron, lähettää hän ristiriitaisen viestin.

Huono arvosana voi luonnollisesti harmittaa, kuten minuakin harmitti didaktikko, joka ei nähnyt pitämässäni tunnissa muuta hyvää kuin hymyni. Eräs merkonomiopiskelijani, joka kirjoitti johdonmukaisesti jokaisen yhdyssanan erikseen, pahoitti mielensä niin, että puhahti ”Mitähän mun pitäis tällä muka tehdä?”, repi esseensä pienen pieniksi paloiksi ja heitti luokan roskikseen.

En ajattele, että palautteen pitäisi olla ainoastaan ”rakentavaa” tai kehuvaa. Molempia on syytä olla, ja molemmista vastaanottajan on järkevää ottaa opikseen. Sain itse äidinkielen ja kielten aineista aina kannustavia huomioita, ja (ehkä siksi) koska olin aina hyvä kirjoittaja, ei itsetunto musertunut jostakin satunnaisesta korjauksesta. Päinvastoin: kun kerran jostakin virheestä oli huomautettu, en tehnyt sitä enää toiste. Oli mukavaa kehittyä tekstintuottajana.

Alkaa silti mietityttää, mitä arvioijana voin sanoa. Jos kiinnitän huomiota siihen, että jonkun essee voisi hyötyä tiivistämisestä tai punaisen langan hakemisesta, aiheutanko ikuisen trauman, jota puidaan kolmenkymmenen vuoden päästä terapiassa? Tai jos kehaisen kirjoittajan tuoreita kielikuvia tai osuvaa lopetusta, syyllistynkö liirumlaarumiin, joka ei vie eteenpäin? Vai tuhlaanko vain omaa aikaani, kun mietin, mitä opiskelijalle kirjoittaisin? Totuus kun on usein se, että palautteita ei edes lueta, saati että niistä otettaisiin opiksi. ”Enään” on ”enään” seuraavassakin tekstissä, aineistoon on unohdettu viitata jälleen tai kolumnistia puhutellaan edelleen tuttavallisesti Petriksi.

Onneksi aina välillä on niitä kirjoittajia, joista huomaa, että palaute on luettu. On kirjoittajia, jotka aloittavat lukion kasin tasolta ja päättävät kymppiin. He imevät kaiken opin, jonka opettaja voi heille antaa. Loppujen lopuksi opekin voi tehdä vain oman osansa, sillä kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoittamalla paljon. Kaikki voivat opetella pilkkusäännöt, mutta sujuvaa ja soljuvaa kieltä ei saa aikaan ilman harrastuneisuutta.

En aio ryhtyä didaktikokseni — hänestä tuli minun traumani. Jos korjaan heikosta tekstistä kaikki virheet, kirjoittaja tuskin palautteesta hyötyy. Jos kuitenkin löydän kirjoituksesta jotakin hyvää, opiskelija voi jatkaa ainakin siinä asiassa samaan malliin. Ja ehkä lahjakkaistakin kirjoittajista on yksinkertaisesti mukavaa kuulla tekstistään jotain positiivista — ei aina tarvitse jahdata pelkkää kehittymistä.

Minäkin muistan ikuisesti lukion äidinkielen opettajan sanat kirjallisuusesseen lopussa: ”Tekstejäsi on ihana lukea — ei virheitä.”

Hymyilin loppupäivän itsekseni.

***

Kuva: Pixabay.