Arvioinnin taito

Kun olin opetusharjoittelussa, didaktikko kävi seuraamassa tuntiani, josta sain myöhemmin palautetta. Didaktikko oli kirjannut opetukseni ylös hetki hetkeltä, ja hänellä oli kehitysehdotuksia kirjaimellisesti joka minuutilta. ”Tässä kohtaa sä sanoit niin, parempi olis ollut sanoa näin. Sitten sä teit noin, jatkossa kannattais tehdä näin.”
Didaktikko puhui oikein ystävällisesti, ja aluksi jaksoin kuunnella: ”Okei, hyvä idea! Ihan totta, tuo toimisi varmasti paremmin.” Mutta kun rakentavaa palautetta oli jatkunut vartin verran, aloin jo turtua. Eikö oppitunnistani ole todellakaan mitään hyvää sanottavaa?
Seuraavat viisitoista minuuttia olin jo ajatuksissani muualla. Didaktikko ruoti liikkeeni läpikotaisin ja päätti arvionsa yhteen ja ainoaan myönteiseen palautteeseen: ”Olit oikein hymyileväinen!”
Paska maku jäi arviointikeskustelusta, ja lohduttauduin vain sillä, että nainen oli ollut samanlainen muitakin opeharjoittelijoita kohtaan. Mietin syytä tylytykselle. Mahtoiko didaktikko olla perfektionisti, joka oli ankara myös itseään kohtaan, ja siten jokaisen mahdollisen vian etsiminen vain vilpitöntä halua auttaa auskultoijaa kehittymään?
Pelkkien virheiden osoittaminen ei kuitenkaan minun kohdallani toiminut, ja mielekkäämpinä palautteina pedagogisten opintojen ajalta ovat jääneet ne, joissa huomattiin hyvä.
Aloin muistella menneitä aikoja, kun eräs kirjailija paljasti äskettäin kolumnissaan, miten äidinkielen opettajan kommentti tämän mielikuvituksen puutteesta oli masentanut palautteen saajan. Se oli jäänyt kaihertamaan mieleen niin, että vuosikausia myöhemmin sitä piti lehdessä voivotella. Opettaja oli antanut hyvääkin palautetta, mutta tuleva kirjailija jäi kiinni negatiiviseen.
Päädyin pohdiskelemaan, että arviointi todella on vaikea laji, ja haastavan siitä tekee erityisesti se, että ihmiset suhtautuvat palautteeseen kovin eri tavoin. Sen olen saanut itsekin äidinkielen opettajana todeta.
Urani alkuaikoina minulla oli opiskelija, joka kirjoitti täydellisiä tekstejä. Annoin myönteistä palautetta, jota kirjoittaja ei ottanut vastaan kovin hyvällä: se oli kuulemma diibadaabaa. Hän toivoi mahdollisimman ”ilkeää” kommentointia, jotta voisi kehittyä. Otin kauheat paineet, tuijotin opiskelijan kirjoituksia ahdistuneena tuntikausia ja mietin, mitä kehittävää niistä keksisin. Onneksi kokenut kollegakaan ei löytänyt teksteistä mitään huomautettavaa — joskus kirjoittaja vain on taitava, ja sillä hyvä.
Positiivisestakin palautteesta voi oppia, ja lahjakas sanankäyttäjä voi kehittyä kirjoittamalla lisää. Joskus opettaja joutuu kuitenkin käyttämään punakynää ankarammin jo ihan siksi, että palaute on myös peruste arvosanalle. Jos arvioija vain tsemppaa ja kannustaa sanallisesti mutta heittää loppuun välttävän numeron, lähettää hän ristiriitaisen viestin.
Huono arvosana voi luonnollisesti harmittaa, kuten minuakin harmitti didaktikko, joka ei nähnyt pitämässäni tunnissa muuta hyvää kuin hymyni. Eräs merkonomiopiskelijani, joka kirjoitti johdonmukaisesti jokaisen yhdyssanan erikseen, pahoitti mielensä niin, että puhahti ”Mitähän mun pitäis tällä muka tehdä?”, repi esseensä pienen pieniksi paloiksi ja heitti luokan roskikseen.
En ajattele, että palautteen pitäisi olla ainoastaan ”rakentavaa” tai kehuvaa. Molempia on syytä olla, ja molemmista vastaanottajan on järkevää ottaa opikseen. Sain itse äidinkielen ja kielten aineista aina kannustavia huomioita, ja (ehkä siksi) koska olin aina hyvä kirjoittaja, ei itsetunto musertunut jostakin satunnaisesta korjauksesta. Päinvastoin: kun kerran jostakin virheestä oli huomautettu, en tehnyt sitä enää toiste. Oli mukavaa kehittyä tekstintuottajana.
Alkaa silti mietityttää, mitä arvioijana voin sanoa. Jos kiinnitän huomiota siihen, että jonkun essee voisi hyötyä tiivistämisestä tai punaisen langan hakemisesta, aiheutanko ikuisen trauman, jota puidaan kolmenkymmenen vuoden päästä terapiassa? Tai jos kehaisen kirjoittajan tuoreita kielikuvia tai osuvaa lopetusta, syyllistynkö liirumlaarumiin, joka ei vie eteenpäin? Vai tuhlaanko vain omaa aikaani, kun mietin, mitä opiskelijalle kirjoittaisin? Totuus kun on usein se, että palautteita ei edes lueta, saati että niistä otettaisiin opiksi. ”Enään” on ”enään” seuraavassakin tekstissä, aineistoon on unohdettu viitata jälleen tai kolumnistia puhutellaan edelleen tuttavallisesti Petriksi.
Onneksi aina välillä on niitä kirjoittajia, joista huomaa, että palaute on luettu. On kirjoittajia, jotka aloittavat lukion kasin tasolta ja päättävät kymppiin. He imevät kaiken opin, jonka opettaja voi heille antaa. Loppujen lopuksi opekin voi tehdä vain oman osansa, sillä kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoittamalla paljon. Kaikki voivat opetella pilkkusäännöt, mutta sujuvaa ja soljuvaa kieltä ei saa aikaan ilman harrastuneisuutta.
En aio ryhtyä didaktikokseni — hänestä tuli minun traumani. Jos korjaan heikosta tekstistä kaikki virheet, kirjoittaja tuskin palautteesta hyötyy. Jos kuitenkin löydän kirjoituksesta jotakin hyvää, opiskelija voi jatkaa ainakin siinä asiassa samaan malliin. Ja ehkä lahjakkaistakin kirjoittajista on yksinkertaisesti mukavaa kuulla tekstistään jotain positiivista — ei aina tarvitse jahdata pelkkää kehittymistä.
Minäkin muistan ikuisesti lukion äidinkielen opettajan sanat kirjallisuusesseen lopussa: ”Tekstejäsi on ihana lukea — ei virheitä.”
Hymyilin loppupäivän itsekseni.
***
Kuva: Pixabay.
Aihe on mielenkiintoinen ja siitä riittäisi paljonkin sanottavaa, mutta tartun tuohon, mitä kerroit joka minuutin erikseen arvioineesta didaktikosta – tai siis tartun siihen, minkä muiston se herätti. Muisto ei liity opiskeluun mutta palautteen antamiseen kylläkin.
Minulla oli viime vuonna eräs toimeksianto. Jokainen kyseessä olleelle yritykselle tekemäni työpäivä alkoi sillä, että toimeksiantaja kävi läpi asiakkailta keräämiään palautteita e-rit-täin yksityiskohtaisesti. Kun sanon ”keräämiään”, tarkoitan sitä. Kyse ei siis ollut asiakkailta spontaanisti tulleista palautteista vaan siitä, että toimeksiantaja kävi kyselemässä asiakkailta yksityiskohtaisella tasolla mielipiteitä työsuorituksestani. Sitten hän tosiaan toisti nämä mielipiteet minulle selvästi sillä tarkoituksella, että minun olisi pitänyt ottaa nämä suorina toimintaohjeina. Välillä hän jopa pureskeli palautteita minulle valmiiksi siihen tapaan, että ”kun viimeksi asiakas oli kokenut näin, niin tänään sinun varmaan kannattaa toimia sillä ja tällä tavalla”. Tämä oli aavistuksen hankalaa myös siksi, että työsuoritukset vaativat valmistautumista eikä suunnitelmien muuttaminen lennosta olisi ollut ihan helppo juttu. Puhumattakaan siitä, ettei kyseissä työssä ole mitenkään tavallista, että kukaan edes yrittää käytännön yksityiskohtien tasolla sanella, mitä pitäisi tehdä.
Vaikkei tuollainen palautteen antotapa olisi välttämättä koskaan kovin perusteltu, tässä tapauksessa kaiken huippu oli se, että minähän olin tässä työssä… no, ”asiantuntijaroolissa” olisi ehkä vähän mahtipontisesti sanottu, mutta joka tapauksessa asiakkaisiin nähden ohjaavassa ja opastavassa roolissa jakamassa osaamistani. Kun toimeksiantaja sitten yritti asiakkaiden ajatusten pohjalta tosiaankin minuutin tarkkuudella selostaa, miten minun tulisi työni tehdä, niin vaikka todella tarvitsin rahat tästä toimeksiannosta ja lisäksi ammattiylpeys käski hoitaa homman loppuun, niin täytyy myöntää: kävi useamman kerran mielessä todeta, että nyt vaikuttaa siltä, että tämä yritys tai sen asiakkaat eivät tarvitse palveluksiani.
Vaikka toimeksiantajan käytöksen voisi epäillä johtuvan heikosta suoriutumisestani – ja punnitsin tietysti itsekin sitä mahdollisuutta – niin tälle tulkinnalle ei kauheasti löytynyt perusteita. Sain sitä paitsi jälkeenpäin kuulla, kuinka kauhean tyytyväisiä minuun ja osaamiseni oltiin. No sepä kiva. 😀
Mitä tulee siihen, että sitä voi itse arvioijana pelätä aiheuttavansa muille traumoja, niin mielestäni on hyvä muistaa, että jokin vastuu on myös palautteen vastaanottajalla. On tietysti vastuuntuntoista miettiä, miten arvioinnin suorittaa, mutta jos toimii ammattitaitoisesti ja rakentavasti, en jäisi ihan loputtomasti kiinni siihen ajatukseen, että mitä jos joku kuitenkin traumatisoituu tai ainakin turhautuu. Niinhän voi käydä myös omasta toiminnasta riippumatta. Vaikka palautteen rakentaisi kuinka taiten, vastaanottajan kokemus saadusta palautteesta perustuu osittain myös sellaisiin asioihin, joihin ei voi vaikuttaa ja joista ei voi ottaa vastuuta.
Eli ehkäpä kaikista omista traumoista huolimatta voisi koettaa luottaa siihen, että kun itse palautetta antaessaan toimii harkitusti ja hyvällä tahdolla, se useimmiten riittää. 🙂
Kiitos muiston jakamisesta — huh huh, toimeksiantaja on todella perusteellisesti halunnut tietää asiakkaiden kokemuksista! Hassummaksi menee se, että asiantuntijaa ja ammattilaista aletaan alallaan opastaa… 😀 Olisin varmasti itsekin muutaman kerran joutunut syvään hengittelemään tuossa tilanteessa. (Heh, omakin työni on kyllä sellaista, että aika moni tuntuu tietävän, miten pitäisi opettaa. Sitten sitä itse kuitenkin tietää, että esim. tietyllä tavalla toimimiselle on useita hyviä perusteluja.)
Totta kyllä, että itseensä voi olla tyytyväinen silloin, jos palautteensa on antanut ystävällisesti ja asiallisesti. Ja niin kuin elämässä yleensä, kaikkia ei voi palautteenannossakaan miellyttää, ja se täytyy vain hyväksyä. On kuitenkin mielenkiintoista, miten eri tavoin ja yllättävästikin ihmiset voivat asioihin suhtautua. En usko, että olisin itse pahastunut siitä, jos tekstistäni todetaan puuttuvan mielikuvitusta — jos siitä kerran puuttuu! Tekstin ansiot ovat olleet silloin muualla, ja mielikuvitustakin voi kehittää (niin kuin kirjailija selvästi on tehnyt).
Jos minulla olisi ollut vähänkin sellainen tunne, että toimeksiantaja toimi tuolla tavoin vain kyykyttääkseen minua, olisin varmasti viheltänyt pelin poikki ja syönyt sitten vaikka kynsiäni seuraavat pari kuukautta. 😀 Vaikka veri välillä kiehui, jatkoin hommaa pitkälti siksi, että tulkitsin toimeksiantajan olevan lähinnä ajattelematon hönö. Hän oli vahvasti suuntautunut käytännön töihin eikä vaikuttanut siltä, että olisi koskaan pysähtynyt syvällisesti pohdiskelemaan palautteen antamista. Ehkä hän vain yksioikoisesti ajatteli, että mitä tarkemmin, sen parempi?
Mainitsemasi didaktikon sen sijaan voisi kuvitella pohtineen palautteen antamista myös teoreettisella tasolla. Sikäli hänen toimintansa kuulostaa erityisen käsittämättömältä. Luulisi kuitenkin didaktikon tietävän – jos vain haluaa tietää – ettei ihminen edes kykene käsittelemään korjausehdotuksia kerralla määräänsä enempää. Olisi siis ihan kiva tietää, mikä on mahtanut olla se kela, joka on johtanut siihen päätelmään, että on hyvä idea käydä minuutti minuutilta jokainen teko ja sana läpi!
Niin, opettajan työ taitaa lukeutua juuri niihin näkyviin ja tietyllä tavalla kaikkia koskettaviin töihin, joista jokaisella on herkästi mielipide. Vaikka ihan kaikilla ei ehkä tarvitsisi olla eikä varsinkaan sellaisista yksityiskohdista, joissa ammattitaito voi kehottaa toimimaan hieman toisin kuin pelkkä maalaisjärki. 😀
Voi ajattelematonta hönöä! 😀 Onneksi jäi kertaluonteiseksi kokemukseksi.
Tuota omaa tapaustani olen muuten monesti miettinyt lähinnä minun näkökulmastani: miten ikävältä minusta toiminta tuntui. Nyt kommenttisi myötä havahduin ajattelemaan myös sitä, että todellakin, didaktikonhan pitäisi olla palautteenannon ammattilainen, mutta silti hänen toimintansa ei ollut missään määrin järkevää!
Kiitos tästä kirjoituksesta! Näin opettajana luin sen sanasta sanaan ja nyökyttelin liki jokaisessa kohdassa. Arviointi on taitolaji, ja minusta arvioinnin, kuten editoinninkin, keskiössä on tekijän kannustaminen, hyvän löytäminen. Sen esille tuominen, missä tekijä on yrittänyt, erityisen onnistunut ja mistä hän ansaitsee hyvän palautteen. Tämän avulla tekijä pääsee eteneepäin, oppii ja suhtautuu myönteisesti seuraaviin tehtäviin.
Arviointi ei tietenkään ole tai saa olla vain positiivista ”diipadaapaa”, kuten oma opiskelijasi asian ilmaisi. Mutta rakentava palaute kannattanee antaa vasta, kun tekijä on saanut tekemisestään ensin ja myös jotakin hyvää palautetta. Erityisesti rakentavassa palautteesa huomioin itse sen, että se on konkreettista ja selkeää, kohdennettua: vältän yleisluonteisia kommentteja, kuten ”raporttia olisi voinut vielä hioa” tai ”olisihan tässä vielä tekemistä”. Sen sijaan kerron, mikä kohta vaatisi hiomista ja miten tai mitä kohtaa olisi voinut hioa.
Kun annan palautetta, muistutan aina, missä opiskelija on onnistunut ja kannustan kohti seuraavia tehtäviä. Heikoimmassakin työssä on jotakin hyvää.
Itse pidän siitä, että saan sekä myönteistä että rakentavaa palautetta – vain siten voi kehittyä. On kuitenkin väliä, miten rakentava palaute annetaan ja minkälaisessa tunneilmastossa keskustelua käydään. Sävyillä, ilmeillä ja ilmapiirillä on väliä! Positiivinen palaute, pieninkin sellainen, jää mieleen pitkäksi aikaa, se on mielestäni yhtä liikkelle paneva voima kuin viha.
Minna
Hienosti kirjoitettu! Annat varmasti todella hyviä ja opiskelijaa hyödyttäviä palautteita. <3 Muistan, miten myöskin urani alkuaikoina sain tuon vinkin, että palaute täytyy kohdentaa johonkin konkreettiseen. Tapanani oli silloin kirjoittaa yleisluontoisempia palautteita, kuten ”Sujuvaa tekstiä!”. Myönnän, että edelleen on joskus vaikeaa antaa sopivaa palautetta esimerkiksi keskitasoisesta tekstistä: kaikki on sinänsä ihan ok, mutta ”jotain” jää puuttumaan. Onneksi arvioinnissakin voi kehittyä!