Haluun reissuun!

Juliaihminen kirjoitti ihan just äsken haaveilusta, mikä tuntui hauskalta sattumalta, koska olin muutama päivä sitten haaveillut ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Menneisyydessä olen unelmoinut muun muassa poikaystävästä, omasta kodista, omakotitalosta ja hyvästä työpaikasta, mutta sitä mukaa kun haaveet ovat käyneet toteen, ei ole jäänyt enää haaveiltavaa. On ehkä suunniteltavia, ihania ja tavoittelemisen arvoisia asioita, mutta ei varsinaisia unelmia.

Mutta nyt on käynyt niin, että koronan takia jo ihan tavalliset asiat (illanistujaiset kavereiden kanssa, työpaikan pikkujoulut) ovat muuttuneet haaveiksi. Puhumattakaan ulkomaanmatkoista.

Havahduin siis pitkästä aikaa siihen, että todella, todella kaipaan reissuun. Ja erityisesti sydämeni vieneeseen kaupunkiin, New Yorkiin.

Onneksi New Yorkiin pääsee elokuvien, sarjojen ja kirjojen mukana. NY-ikävään sopii esimerkiksi Donna Tarttin Tikli, jota lukiessa voi bongailla tuttuja nimiä.

Olen matkojeni aikana saanut kaupungista vain pintaraapaisun (siksi janoan sinne aina vain uudestaan), mutta on hauskaa lukea esimerkiksi siitä, miten päähenkilö käyttää koiraansa Washington Square Parkin koirapuistossa. Ooh! Minä olen käynyt siellä! Minä olen nähnyt sen koirapuiston! Minä tiedän, miltä se näyttää!

Tiklin tapahtumat sijoittuvat myös Las Vegasiin, joka ei ilmeisesti ole kummoinen matkakohde, mutta epäilemättä kuriositeetti, jonka haluaisin kokea, jos joskus vielä pääsen Suomen (ja New Yorkin) ulkopuolelle. Haavelistalleni pääsevät myös San Fransisco, Los Angeles ja Boston.

Aloitetaan kuitenkin vaatimattomasti. Ensin olisi ihanaa matkustaa kotikaupunkiini Jyväskylään ja nähdä ystäviä ja sukulaisia. Mennä kaupunginteatteriin uutuusmusikaalia katsomaan, haistaa ulos lähteneiden ihmisten hajuvedet ja lämpiön kahvi sekä alkoholi. Käydä sitä ennen ulkona syömässä tai esityksen jälkeen lasillisella.

Lisäksi voi muistella vanhoja matkoja, joiden kommelluksetkin jäävät hauskoiksi muistoiksi.

Ääntämisongelmia

Olin lunastamassa Wicked-lippuja teatterin tiskillä, kun työntekijä huomasi henkkaristani, että olen Suomesta. Hän alkoi innokkaasti selittää, että oli muutama vuosi takaperin Savonlinnassa kolme viikkoa kesällä. Minä tietysti laskin 1 + 1 ja kysyin, kävikö hän oopperassa (koska miksi kukaan Manhattanilta muuten matkustaisi Savonlinnaan viikkokausiksi). Mies ei ymmärtänyt kysymystä, ja minä yritin lausua oopperan kymmenellä eri tavalla. Tuskastuneena aloin ymmärtää, miltä opiskelijoistani joskus tuntuu (esimerkiksi kun joku puhuu himmelistä, kun tarkoittaa hymyilyä). Lopulta hän vaivaantuneena kysyi, onko se jonkin paikan nimi siellä.

Ei, hän ei ollut oopperajuhlilla, vaan hän oli tullut katsomaan jotakin näyttelyä. Samalla heebo oli mökkeillyt ja ihmetellyt, kun kaupungissa on vain yksi McDonald’s ja kaikki taksit ovat Mersuja. Ja minä en vieläkään ihan tiedä, miten se hiton ooppera pitäisi ääntää.

Kilon kakkupala

Menimme juustokakulle klassiseen Junior’s-ketjuun ja pahaa aavistamatta tilasimme omat palaset. Saimme nenämme eteen varmaan kilogramman painoiset palat sokeria ja rasvaa. Yleensä minulla on rajaton makeansietokyky, mutta osa näistä kakuista jäi lautaselle. Sääli, sillä Devil’s Food Cheesecake oli ihan sairaan hyvää!

 

Jalat rakoilla

Käytin ennen aika paljon korkokenkiä, ja kopsuttelin menemään niissä työpäivät ja kaupunkimatkat ilman mitään ongelmia. New Yorkin kadut kuitenkin voittivat, ja eräänä päivänä, kun askelia kertyi, oli pakko luovuttaa ja mennä lähimpään kenkäkauppaan ostamaan mukavat popot. Lähin putiikki oli Skechers, joka ei todellakaan ollut mikään itsepalvelupikatiski. Jokaista kenkäparia, jota halusi sovittaa, piti pyytää myyjältä erikseen. Ja ei miltä tahansa myyjältä, vaan siltä omalta myyjältä. Ei sen väliä, vaikka tämä olisi ollut palvelemassa muita asiakkaita tai hakemassa toisia kenkiä ties mistä kellarivarastosta, kukaan muu ei saanut auttaa. Muistan vieläkin sen turhauttavan tunteen, kun odotin jalat rakoilla ja olisin vain halunnut löytää ja ostaa kengät! Kun lopulta sain uudet kengät jalkaani, tuntui siltä kuin olisin upottanut varpaani pumpuliin.

Kaupungin ääniä

Edellisellä reissullamme hotellin vieressä tehtiin jotain tietyötä. Katupora aloitti huutamisen aina yhdeltätoista illalla ja lopetti ehkä yhden maissa. Ilmeisesti siinä oli sen aikaikkuna. Tuli todistetuksi, että minä pystyn nukkumaan missä metelissä tahansa, sillä päivän puuhien jälkeen olin aina ihan puhki ja simahdin heti, kun pääni tyynyyn laskin. Enemmän häiritsi vieressä kiroileva aviomieheni, joka välillä herätti tarkistamaan hotellin palautelomakkeen kieltä.

Juomapakko jääkaapissa

Katukaupustelija sai myytyä meille liput stand up -show’hun, jossa esiintyi aloittelevia koomikoita. Lippu ei maksanut paljon mitään, mutta esityksen aikana oli pakko ostaa neljä (!) juomaa per henkilö. Se johti vain armottomaan vessahätään, eikä olotilaa parantanut se, että ilmastointi jäähdytti lämpötilan aivan jäätäväksi. Kaikki esiintyjät eivät olleet mitenkään superhauskoja, mutta katsojia oli vähän ja kasvoille piti liimata hymy, jotta ei yrmyilmeisenä joutuisi silmätikuksi. Mieluummin olisin maksanut enemmän lipusta ja vähemmän väkisin kurkkuun kumotuista juomista.

Lämpimästi muistelen näitäkin kommelluksia ja kohtaamisia, ja oma lukunsa ovat ne jutut, jotka menivät täysin putkeen. Nyt kun koronatilanne vielä jatkuu, täytynee katsella vanhoja kuvia, kasvattaa matkahaavelistaa, lukea matkakirjoja ja tietysti nauttia arjesta sellaisena kuin se nyt on. Muutakaan ei voi.

(Mielelläni otan vinkkejä vastaan sellaisista kirjoista, jotka sijoittuvat New Yorkiin!)