Koiratonta elämää

Ei surra liikaa. 

Ollaan kohtalaisen hyvällä tuulella. 

Eletään se hetki mikä voidaan sellaisena kuin se tulee. 

Ei elämässä muuhun pysty, paitsi että voi tehdä toisen iloiseksi. 

(Ote Eeva Kilven runosta.) 

Meillä ei ole enää yhtään koiraa. Vanhemmasta koirastamme jouduimme luopumaan kaksi vuotta sitten, nuoremmalle sanoimme hyvästit aivan äskettäin. Pitkään ne kuitenkin olivat ilonamme, sillä ne elivät 15- ja 14-vuotiaiksi. Taloudessa on ollut koira vuodesta 2005 lähtien, joten nyt on omituisen hiljaista. 

Ensimmäinen koiramme oli sheltti-suomenpystykorvasekoitus, joka muistutti usein enemmän kissaa. Se oli itsenäinen tyyppi, joka hyväksyi muutaman ihmisen ja pari koiraa ystävikseen, ja muut olivat sille täydellisen yhdentekeviä, paitsi silloin, kun se suvaitsi antaa jonkun hetken aikaa rapsuttaa itseään. 

Se oli myös maailman omaperäisin ja omapäisin koira, joka päätti, mihin lenkillä kävellään tai lähdetäänkö kävelylle ollenkaan. Jos se oli yksin ulkoilemassa pihalla eikä kukaan ollut sekunnissa päästämässä hänen majesteettiaan sisään, se antoi kuulua terävän komennuksen. Se oli myös kauhea irtokarkkivaras — mitä enemmän E-aineita, sen parempi. Makeispusseja ei kannattanut jättää lojumaan sen ulottuville. 

Toinen koiramme, lapinporokoira, puolestaan oli kaikkien ihmisten kaveri, aina ystävällinen kaikille. Se oli myös minun varjoni, joka oli aina valmiina lenkille, lumitöihin, automatkalle, puutarhahommiin ja apukokiksi. Nurmikkoa leikatessa se kulki uskollisesti perässä, ja harva se kerta se yritti päästä myös vessaan mukaan. 

Tälle koiralle epäluonnolliset namut eivät maistuneet, mutta sen sijaan se söi mielellään esimerkiksi salaattia ja hedelmäsoseita. Palveluakaan se ei vaatinut — eräänkin kerran se jäi vahingossa yöksi parvekkeelle, ja sinne se oli käpertynyt nukkumaan kohtalonsa hyväksyen. 

Nyt totuttelemme uudenlaiseen arkeen. Astiat täytyy esipestä itse, vessapaperirullat menevät suoraan pahvinkeräykseen. Kuolema itsessään on surullinen asia, joka aiheuttaa haikeutta. 

Kahden aikuisen perheessä on nyt myös valtavasti aikaa, kun kenestäkään ei ole vastuussa. Jos haluan, voin lukea vaikka 500 sivua putkeen, tai voimme pitää kuusituntisen sarjamaratonin, jota ei iltapäivälenkki keskeytä. Voin vaikka aloittaa uuden harrastuksen, sillä nyt minun ei tarvitse enää kiirehtiä suoraan töistä kotiin. Viikonloppuna mietin, onko se hyvä vai huono asia, mutta ehkä aika näyttää.

On sinänsä mielenkiintoista nähdä, millaiseksi koiraton arki muodostuu – vai onko koirallinen koti kuitenkin elämäntapa, joka johtaa uuden karvakaverin tuloon? 

koti oma-elama
Kommentit (14)
  1. Osanotot! 😢 Meillä 13-vuotias, jonka aika alkaa myös kohta olla kortilla. Toivottavasti ei ole epäsopivaa, mutta jos ikinä kaipaat uutta ystävää, suosittelen lämpimästi Viipurin koirat ry:n kautta uuden karvakaverin hankkimista.

    1. Kiitos myötätunnosta! ❤️ Vanhan koiran kanssa vaikeinta on miettiä, milloin on oikea hetki luopua. Toivottavasti teillä on vielä hyviä yhteisiä hetkiä!

      Viipurin koiriin törmäänkin usein somessa. Olisikin arvokasta tarjota koti apua kaipaavalle koiralle. ❤️

  2. Osanottoni ja tsemppiä uuteen elämäntilanteeseen totutteluun! <3 Tuollainen muutos on epäilemättä iso ja siihen sopeutuminen vienee aikansa, etenkin kun suru kulkee rinnalla.

    1. Kiitos! ❤️ Totuttelemista kyllä on. Onneksi tiedän, että suru muuttuu aikanaan kauniiksi muistoiksi. ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *