Kolme onnistumisen kokemusta crossfitissä
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten crossfit on kuntoilulajini: se on yhtä aikaa kehittävää ja koukuttavaa eli yksinkertaisesti motivoivaa. Aloitin lajin harrastamisen vuonna 2016, pidin pari vuotta taukoa ja jatkoin taas syksyllä 2024. Vaikka uudet taidot ja ennätykset ovat innostavia milloin tahansa, minulle on jäänyt mieleen muutama erityinen tapahtuma matkan varrelta. Muistelin niitä tänään matkalla treeneistä kotiin ja ajattelin, että voisin myös kirjoittaa aiheesta.
- Ensimmäinen treeni OnRamp- eli peruskurssin jälkeen oli unohtumaton kokemus. Se oli puolen tunnin EMOM-treeni eli jumppa, jossa liike vaihtuu joka minuutti. Tässä treenissä oli kahvakuulan etuheilautusta, boksihyppyä ja wallballia eli hyvin sykettä nostattavia liikkeitä. Koska olin siihen asti harrastanut vain koiran kanssa lenkkeilyä ja kuntosalia, en ollut tottunut niin kovatehoiseen harjoitteluun. Parin kierroksen jälkeen minulla oli olo, että kuolen enkä selviä treenistä. Miten sitten kuitenkin selvisin? Keskityin tekemään liikkeitä niin, että suljin kaiken ulkopuolelle. En seurannut kierroksia enkä sitä, miten kauan jumppaa oli vielä jäljellä. Vain suoritin — ja selviydyin. Kaikesta kauheudesta huolimatta olin ensimmäisen kerran jälkeen ihan koukussa lajiin, eivätkä seuraavat treenit olleet enää lainkaan niin hirveitä!
- Kaikki valmentajani voinevat allekirjoittaa saman seikan: aliarvioin omaa kapasiteettiani ja teen usein hieman vähemmän kuin voisin. Joskus kaipaan pientä lempeää tsemppiä treenaamiseeni. Alkuaikoina olin tunnilla, jossa tehtiin rinnallevetoa nousevin painoin. Koutsi osoitti minulle tankoa, joka painoi yhteensä 35 kiloa. Nostin sen maasta, laskin saman tien takaisin ja julistin: ”Liian painava, ei onnistu!” Ja tanko todella tuntui hirvittävän raskaalta. Valmentaja kuitenkin hymyili varman oloisesti ja totesi rauhallisesti: ”Siitä vaan, kyllä se tulee.” Kokeilin — ja yhtäkkiä huomasin olevani kyykyssä tangon kanssa. Kaikki oli tapahtunut sekunnissa, ilman että oikeastaan edes tajusin. Onnistumisen kokemus oli käänteentekevä, ja aloin luottaa itseeni enemmän. Pian 35 kiloa oli treeneissä peruspaino.
- Muistan, miten erään kuntosalin personal trainerin kanssa kokeilin leuanvetoa. Roikuin tangossa, ja vaikka miten yritin nostaa itseäni ylös, en hievahtanutkaan. Omavalmentaja näki tulevaisuuteen ja sanoi, että kyllä se vielä onnistuu: ”Sulla on voimaa tossa pienessä kropassa!” Kun aloin harrastaa crossfitiä, leukoja skaalattiin kuminauhoilla, ja aikani niiden kanssa venkoiltuani alkoi tuntua, että kumpparileuat kulkivat aika kevyesti. Oli fiilis, että ehkä… ehkä… ihan oikeakin leuanveto voisi onnistua. Tartuin tankoon ja vetäisin itseni ylös ilman apuja. Vau! Muistan edelleen sen tunteen, täydellisen voittajaolon. Mikä matka on kuljettu siitä, että tangossa roikkuessa ei ensin pääse senttiäkään ylös ja sitten saa nostettua leuan tangon yläpuolelle!
Millaiset (onnistumisen) kokemukset ovat sinulle jääneet liikunnassa mieleen?
(Kuva: Pixabay/Ichigo121212.)