L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Runotyttö etsii tähteään on L. M. Montgomeryn Emilia-sarjan kolmas ja viimeinen osa. Emilia on kieltäytynyt muutosta New Yorkiin. Uudessa Kuussa on hyvä. Ratkaisu on samantyyppinen kuin kirjailijalla itsellään, sillä Montgomery rakastui syvästi paikkoihin ja muutto jokaisesta kodista oli raskas.
Emiliakin rakastaa kotiaan mutta jää tavallaan myös polkemaan paikoilleen samaan aikaan, kun lapsuudenystävät toteuttavat itseään maailmalla. Ilse opiskelee lausuntaa ja kirjallisuutta, Teddystä tulee tunnustettu kuvataiteilija ja Perry raivaa tietään asianajajaksi. Emilia kirjoittaa, totta kai, mutta muuten vuodet vierivät ilman, että oikein mitään tapahtuu. Tulee aina uusi kesä, ja Ilse ja Teddy joko tulevat kotiin tai eivät tule, tai jos tulevat, viipyvät vain hetken.
Kun samaan aikaan romanttiset suhteet ovat epäselviä ja ensimmäinen romaani hylätään, Emilian sieluun hiipii synkkyys, jota en lapsena Runotyttöjä lukiessani niin tunnistanut. Nyt kun tiesin, että Montgomery oli kolmannen osan kirjoittamishetkellä masentunut, Emilian tummasävyiset päiväkirjamerkinnät kertovat paljon enemmän:
”Yöt ovat lohduttoman pitkiä ja päivää on vain harmaa, auringoton tuokio. Kirjoitan ja mietiskelen kaiket päivät, mutta kun ilta varhain saapuu, laskeutuu pimeys sieluuni. – – Se on kamala, pahempi kuin mikään varsinainen tuska. Mikäli voin selittää sitä sanoin, se on valtava, hirveä väsymyksen tunne.”
Montgomery ei ollut muutenkaan motivoitunut kirjoittamaan kolmatta Runotyttö-kirjaansa ja teki sen vain kustantajan pyynnöstä. Hän oli hyvin helpottunut saatuaan sen valmiiksi, vaikka myöhemmin, saatuaan teokseen etäisyyttä, myönsikin pitävänsä siitä.
Kirjailijan upea luontokuvaus ja tarkkanäköiset havainnot henkilöistä ovat kuitenkin edelleen mukana, vaikka edeltäjiään enemmän teos perustuu ihmissuhdesotkuille — sellaisille, jotka romanttiselle kirjallisuudelle perinteiseen tapaan johtuvat väärinymmärryksistä, puhumattomuudesta ja ylpeydestä.
Mutta mitä Emilialle tapahtuu seuraavaksi? Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies ovat luoneet jatko-osan fanifiktion muodossa ja julkaisseet teoksen nimeltä Emilia Kent — runotytön tarina jatkuu. Vaikka hieman karsastan ajatusta Runotyttö-kirjasta, jota ei ole kirjoittanut L. M. Montgomery itse, olen myös lukenut teoksesta paljon kehuja. Ilmeisesti Montgomeryn tekstin sävy on tavoitettu onnistuneesti, joten nostan käden ylös: olen kiinnostunut uppoutumaan Emilian tarinaan vielä neljännessä kirjassa!
Muuta Montgomeryltä: