L. M. Montgomery: Sateenkaarinotko

Mahtaisikohan L. M. Montgomeryn Sateenkaarinotko kelvata nykynuorille lukemistoksi? Tätä mietin, kun luin lapsuudestani tuttua ikivihreää nuortenkirjaa, jossa puhutaan aika paljon uskonnollisista asioista.

Millainen on taivas, millainen on helvetti, millainen on Jumala, millainen on paholainen? Mitä saa tehdä sunnuntaisin, mikä on kiellettyä (myös elämässä ylipäätään)? Ketkä ovat parempia, presbyteerit vai metodistit?

Luetaan Raamattua, käydään pyhäkoulussa, kuunnellaan pastorin saarnoja kirkon penkissä — asioita, joita harvemmin edes mainitaan uusissa nuortenkirjoissa ja jotka saavat myös kaltaiseni uskonnottoman hieman irvistelemään.

On teoksessa toki muutakin. Sateenkaarinotkossa Anna Blythe jää sivummalle, kun huomio keskittyy hänen jälkikasvuunsa ja pappilan vapaina kasvaviin lapsiin. Lapsia on niin paljon, että osa jää väistämättä ohuiksi hahmoiksi, mutta Montgomery kuvaa kuitenkin lapsuuden iloisia leikkejä ja mielikuvituksen lentoa samastuttavasti. Täysin huolettomaksi Sateenkaarinotkon päähenkilöiden lapsuutta ei voi silti kuvailla: lasten käytös herättää aikuisissa paheksuntaa, mikä saa lapset syyllistymään ja keksimään itselleen rangaistuksia. Onhan täydellinen kauhistus mennä kirkkoon ilman sukkia!

Montgomerya itseään ei kannata sekoittaa kurttuotsaisiin jäykistelijöihin: ilkamoiva piikki kohdistuu pikkutarkkoihin sääntöjennoudattajiin, ja Anna saa usein hyvät naurut lasten kommelluksista. Kirjailijalla on tainnut olla melko tarkka psykologinen silmä, mitä tulee ihmisluontoon!

Anna-sarjan tässäkin osassa luontokuvaus on elävää ja viehättävää — esimerkiksi penkiksi vääntynyt vaahteranrunko metsälähteellä piirtyy mielessäni kiehtovaksi kohtaamispaikaksi. Rakkauttakin on, ja on oikeastaan aika raikasta, että Montgomeryn kirjoissa toisensa saavat usein hieman vanhemmat ihmiset. Ja toisin kuin joissakin aikakauden teoksissa, ”vanhaksipiiaksi” jäämistä ei myöskään kuvata katastrofiksi.

On myös sanottava, että harvan kirjan loppu aiheuttaa yhtä kokonaisvaltaiset kylmät väreet kuin Sateenkaarinotkon viimeiset sivut:

— Olisikin vielä entiset ajat, huudahti Jem. — Minusta olisi hienoa olla sotilas, suuri voittoisa kenraali. Antaisin mitä tahansa, kunhan näkisin kunnon taistelun.

Niin, Jemistä tulikin kerran sotilas, ja hän näki taistelun, jollaista maailma ei ollut ennen kokenut, mutta se kaikki oli vielä etäisessä tulevaisuudessa. Ja äiti, jonka esikoinen hän oli, katseli usein poikiaan ja kiitti Jumalaa siitä, että entiset sankariajat, joita Jem ikävöi, olivat ainaiseksi takanapäin. Kanadan poikien ei koskaan tarvitsisi ratsastaa taisteluun puolustaakseen isiensä maata.

Suuren kamppailun kylmä varjo ei ollut vielä laskeutunut kansojen ylle. Pojat, joiden oli kerran taisteltava ja kenties kaaduttava Ranskan ja Flanderin, Gallipolin ja Palestiinan kentillä, olivat vielä vallattomia koulupoikia, joita tuntui odottavan huoleton elämä; neidot, joiden sydäntä suru oli kouristava, olivat vielä pikku tyttöjä, joiden mielissä kimmelsivät toiveet ja unelmat.

kulttuuri kirjat
Kommentit (2)
  1. Sateenkaarinotkon jälkeisen Kotikunnaan Rillan, joka ”lunastaa lopun profetian” olen lukenut varmaan 10 kertaa ja joka kerta se iskee sydämeen, kyynelittä en ole sitä onnistunut lukemaan kertaakaan läpi.
    Vaikka fanitankin suunnattomasti nykykirjallisuutta niin Montgomeryn maailmanaika tai ainakin hänen kuvauksensa siitä ja Kotikunnaan ihmisistä saa kyllä minut ”hurmioon”.

    1. Voi hurja, jo kommenttisi sai silmät kostumaan. Kotikunnaan Rilla on seuraavana lukuvuorossa. Luen sen nyt varmasti ihan eri näkökulmasta kuin lapsena. Voimakkaita tunteita luvassa minullakin, uskon.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *