Lucinda Riley: Orkideatarha – kahden tähden romaani

Lucinda Rileyn Orkideatarha (2010) tarjoaa melodraamaa, Kauniit ja rohkeat -juonenkäänteitä sekä tökeröä dialogia 651 sivun täydeltä. On kirjalla myös hetkensä, mutta tämän perusteella en aio enää lukea muita Rileyn itsenäisiä romaaneja, vaikka anopilta ilmaiseksi saisinkin.

Julia Forrester menettää miehensä ja lapsensa Gabrielin auto-onnettomuudessa. Surussaan hän vetäytyy asumaan pikkuiseen mökkiin lapsuusmaisemiinsa, lähelle Wharton Parkin kartanoa. Jostain syystä kukaan Julian perheestä, kuten Gabrielin täti, isoisä tai isoisoäiti, ei tunnu olevan kovin surullinen pojan kuolemasta – enemmän empatiaa olen kohdannut satunnaisen uutisen kommenttipalstalla!

Outoa käytöstä on luvassa myös, kun Julia tapaa Wharton Parkin perijän Kitin pikaisesti huutokaupassa. Julia ja Kit ovat nähneet toisensa kerran aiemmin lapsena, mutta ei se mitään – kolmannella kerralla Kit tuppautuu Julian majaan chillailemaan sillä aikaa, kun Julia käy suihkussa.

Ja kun Julia sairastuu, Kit tulee kutsumatta asumaan tämän mökkiin ja hoitaa tämän käytännössä ventovieraan naisen kuntoon. Samalla hän toki kuuntelee Julian ääniviestit ja hoitelee tämän asioita konsultoimatta tätä lainkaan. Aikamoista!

Tiedän, että monen rakkaustarina on alkanut hyppäämällä suoraan syvään päätyyn: ensitreffit ovat muuttuneet saman tien yhteiseksi viikoksi ja kuukaudeksi. Julian ja Kitin suhde ei mielestäni ole kuitenkaan sillä tasolla, että Kitin käytös ei tuntuisi tungettelevalta tai suorastaan stalkkaamiselta.

Creepyjä viboja saadaan myös kirjan toisesta miespäähenkilöstä, Harrysta, joka toisen maailmansodan kynnyksellä on perimässä sukukartanoaan. Harryn pitäisi äkkiä saada itselleenkin perillinen, joten ei muuta kuin naimisiin naisen kanssa, jota hän myöhemmin kuvailee hevoseksi.

Avioliiton alkuun Harry on mukamas seksuaalisuudestaan epävarma ja pussailee toista miestä kirjastossa, mutta myöhemmin, kun Harry kuolaa Thaimaassa thaitytön perään, saman sukupuolen edustajat ovat tyystin unohtuneet. Harry ei osaa määrittää Lidian, ihailunsa kohteen, ikää, ja toteaa, että tämä voisi olla mitä vain 14 ja 24 vuoden välillä. (Ällövibat jatkuvat.)

Rileylle tyypillisesti tarina kulkee siis kahdessa aikatasossa: 1940-luvulla ja nykyajassa. Lopussa juonilinjat kietoutuvat yhteen niin epäuskottavasti, että ihan naurattaa: saamme todistaa niin adoptioita, kuolleista heräämistä kuin hillittömiä rikkauksia.

Rileyn teksti on yksinkertaista ja selittävää: kirjailija ei noudata ”show, don’t tell” -sääntöä. Ehkä kieli etäännyttää kirjan tapahtumista, sillä vaikka teoksessa puhutaan sodasta ja hirvittävistä vankileireistä, tapahtumiin ei saada tunnetta mukaan. Sodan vaikutuksesta ihmisiin on kirjoittanut huomattavasti taitavammin ja koskettavammin esimerkiksi Kristin Hannah, viimeimmäksi kirjassaan Sodan sisaret.

Ja ai että, miten naisia kuvataan! Milloin joku on kaunis siitä huolimatta, että on jo yli 40-vuotias (!), milloin onnettomasta 150 sentin pituudestaan riippumatta. Toki Riley vain toistaa 2000-luvun kauneuskäsityksiä, mutta eiväthän ne voi olla sattumatta nykylukijan silmään.

Kirjan parissa minut sai jatkamaan jonkinlainen uteliaisuus sitä kohtaan, miten päähenkilöille lopulta käy. Aika monta kertaa sain silti sivuja käännellessä irvistellä.

Kaksi tähteä.

***

Muita erikoisen huonoja kirjoja:

Katie Fforde: Salainen puutarha

Anne-Marie Casey: An Englishwoman in New York